— Sen oli uni, ja nyt se nukkuu, — hän sanoi palatessaan toisten luo. Elias ei rauhoittunut. Hän olisi tahtonut nousta, mennä pojan luo ja tarkastaa sitä. Mutta hän ei voinut lähteä liikkeelle, ja hän salasi levottomuutensa.
Hän kuunteli laulajia ja hymyili hiukan kuullessaan erityisen onnistuneita säkeitä, mutta ei puhunut, ei nauranut. Hän pani merkille, miten Farre, tuo rikas ja pyylevä sukulainen, joka puhui huohottaen, hääri edestakaisin antaen määräyksiä ja sekaantuen kaikkeen, ikäänkuin olisi ollut isäntä talossa. Hän puhui usein Maddalenan kanssa, ja Elias oli siitä mustasukkainen. Ja huomatessaan tämän mustasukkaisuutensa hän hermostui, mutta oli ääneti.
Päivällisen jälkeen hän melkein salaa meni lapsen luo, kumartui ja katseli sitä kauan, ja nähdessään sen nukkuvan makeasti, pieni suu puoliavoinna, makeislintu kätösissään, hän tunsi rinnassaan sanomatonta hellyyttä ja suuteli pienokaista pyhällä hartaudella. Kohotessaan pystyyn hän muisti Maddalenan hääpäivän ja -yön, taudin ja surun, jotka Maddalena oli kärsinyt tuossa vuoteessa.
— Voi tämän maailman menoa! — hän ajatteli. Kuka olisi voinut aavistaa, että tällaista tapahtuisi?
Palatessaan keittiöön hän kuuli Farren keskustelevan lapsesta
Maddalenan kanssa, joka keitti kahvia.
— Sinä et hoida lasta hyvin, — mies puhui soimaten. — Etkö huomaa, että pienokainen on lopen sairas? Ovatko terveen lapsen kasvot tuollaiset? Eivät suinkaan. Minäpä noudan tänne lääkärin, ja saat nähdä, että olen oikeassa.
— Mitä se häntä liikuttaa? — Elias ajatteli katkerasti ja kateellisena. — Minun tehtäväni on hoitaa lasta, eikä hänen.
Hän meni pihalle, jossa runoilijat jälleen alkoivat laulaa, ja istuutui isänsä viereen. Hän näytti kuuntelevan laulukilpailua, mutta ajattelikin sensijaan Farrea, Maddalenaa ja lasta; hän kävi murheelliseksi ja ärtyisäksi sekä huomasi, että hänellä oli uusi toivomus: että Maddalena pysyisi leskenä. Hän ei ollut ennen ajatellut, että jos Maddalena menisi uusiin naimisiin, hän, Elias, menettäisi kaiken määräämisvallan lapseen nähden.
— Hän menee vaimoksi Farrelle, — hän ajatteli, enkä minä enää saa rakastaa poikaani. Ne suudelmat ja hyväilyt ovat luetut, jotka saan hänelle antaa. — Ja hänen ajatuksensa eksyi tulevaisuuteen, asioihin, jotka olivat kerrassaan vieraita sille viralle, johon hän sinä päivänä oli astunut.
Juhlan loputtua hän palasi seminaariin, jossa hänen oli määrä oleskella vielä jonkin aikaa, ja nyt hänen tajuntaansa palasivat selvinä kaikki turhat ajatukset, kaikki mustasukkaisuuden ja surumielisyyden tunteet, joita hän sinä päivänä oli kokenut, ja hänet valtasi suuri tyytymättömyys itseensä.