— Vai tahdot sinä ruveta paimeneksi! Etkö tiedä, että paimenet usein nukkuvat taivasalla ja kärsivät kovasti kylmästä? Katsohan setä Eliasta. Hän rupesi papiksi, sillä jos hän olisi pysynyt paimenena, hän olisi kuollut viluun. Ei, me teemme sinusta tohtorin, emmekä paimenta. Muutoin sinä et ole se, joka määrää. Setä Farre sanoo, mitä sinun pitää tehdä, ja jollet ole kiltti, saat nähdä, ettei ole hyvä laskea leikkiä hänen kanssaan.

— Mikä tuo on? — Berteddu kysyi osoittaen kädellä puuta ja kiinnittämättä huomiota isoisän sanoihin.

Mutta Elias oli kuullut nuo pontevat sanat ja tunsi niistä sielussaan terävän piston. Siitä päivästä alkaen hänen mustasukkaisuutensa yltyi sairaalloiseksi. Turhaan hän koetti hillitä itseään, turhaan ajatella:

— Jacu Farre saa itse lapsia, ja silloin hän unohtaa minun lapseni ja alkaa ehkä vihata sitä. Silloin minä otan hänet kotiini, johdan hänet oikealle tielle, teen hänet onnelliseksi.

Ei, ei! Nuo olivat pelkkiä unia. Todellisuus oli ankara. Elias kärsi. Tämä kärsimys erosi kaikista edellisistä ollen silti yhtä ankara. Taas hän vaipui epätoivoon ja toisteli tavallisia valituksiaan:

— En koskaan saa rauhaa. Olen kadotettu. Mitä tahansa teenkin, se on erehdys. Ehkä tein väärin, kun en kuunnellut Maddalenaa. Ehkä Jumala olisi tahtonut, että sillä tavoin olisin sovittanut rikkomukseni, sensijaan että nyt onnettomana antaudun hänen palvelijakseen. Pastori Porcheddu oli kyllä oikeassa. Synti on kivi, jota emme koskaan saa vieritetyksi selästämme. Ja minä olen tuomittu kantamaan iankaikkista taakkaa, koska olen tehnyt suuren synnin.

Näin hänen päivänsä kuluivat edelleen täynnä surua ja ristiriitoja. Eipä tämä totisesti ollut sellaista rauhallista ja pyhää elämää, jommoisesta hän oli uneksinut. Odotettiin joka päivä vapaata paikkaa jossakin naapurikylän seurakunnassa, jotta Elias Portolu olisi voitu lähettää sinne. Hän tiesi sen ja kärsi ajatellessaan eroa Nuorosta. Hänen poissaollessaan Farre tietysti menisi naimisiin Maddalenan kanssa ja ottaisi lapsen kokonaan huostaansa. Silloin kaikki olisi lopussa. Mutta ei, kaikki ei sentään olisi lopussa. Hän tunsi, että pojastaan erossakin hän alati ajattelisi pienokaista riutuen hellyydestä, kaihosta ja mustasukkaisuudesta, ja että häntä odotti intohimon ja surujen täyttämä elämä, joka olisi perin erilainen kuin se, jota velvollisuus häneltä vaati. Joka päivä hän kävi vanhempiensa kodissa ja koetti — mitä ei koskaan ennen ollut tehnyt — voittaa pojan sydämen antamalla hänelle makeisia, leikkimällä hänen kanssaan ja hemmoittelemalla häntä kaikin tavoin. Hän älysi kyllä, että tämä oli heikkoutta, jopa pikkumaisuutta, sillä eihän hän tehnyt sitä niinkään rakkaudesta poikaansa kohtaan kuin estääkseen tätä kiintymästä Farreen, mutta hän ei voinut menetellä toisinkaan.

Hän näki kuitenkin mielipahakseen, että Berte enimmäkseen oli välinpitämätön ja vaitelias niinkuin ennenkin. Makeisia hän ei juuri koskaan syönyt, kyllästyi leikkeihin ja leluihin ja kävi ärtyisäksi vähimmästäkin, jollei kaikki mennyt hänen mielensä mukaan. Hän oli muutoin samanlainen kaikille. Elias huomasi, että lapsi oli sairas ja riutui hiljalleen. Hän kärsi nähdessään pienokaisen tässä tilassa voimatta auttaa sitä. Hän kutsutti lääkärin — ei samaa, jonka puoleen Farre oli kääntynyt — ja lapsellista, melkeinpä ilkeää tyydytystä tuntien hän kuuli tämän lääkärin selittävän, että lapsessa oli hivuttava tauti, joka ei ollut vähäverisyyttä ja johon lääkäri määräsi toista lääkettä.

— Näetkö nyt? — hän sanoi Maddalenalle ilkeä vahingonilo silmissään.

— Näen kyllä, — Maddalena vastasi alakuloisesti kiinnittäen kaiken huomionsa lapsen tilaan.