— Olette oikeassa, minä olen kokenut elämää. En tahdo sanoa, että olisin ansainnut minua kohdanneen onnettomuuden, sillä tiedättehän, että olin syytön. Mutta minun piti käydä kärsimyksen koulua. Olin huono poika, ja Jumala on minua rangaissut, on tehnyt minut vanhaksi ennen aikojani. Huonot toverit olivat houkutelleet minut harhateille, ja sentähden, että seurustelin huonojen toverien kanssa, minut temmattiin tähän onnettomuuteen.
— Eivätkä nuo toverit sillä aikaa kuin sinä kärsit edes tiedustelleet oloasi. Aikaisemmin, kun olit vapaana, he eivät ollenkaan poistuneet tuon portin äärestä: Missä Elias on, missä Elias on? — Elias, ja yhä vain Elias. Ja sitten he menivät matkoihinsa, ja jos tulivat vastaan tiellä, vetivät lakin alas otsalle, jotta me emme olisi tunteneet heitä.
— Niin, niin, äiti rakas! Nyt on kaikki ohi; nyt alkaa uusi elämä — Elias virkkoi jälleen huoaten. — Nyt en huoli kenestäkään muusta kuin omaisistani: teistä, isästä, veljistä. Uskokaa, että saan teidät unhottamaan kaiken, mikä on mennyttä. Palvelen teitä kuin renki, olen teille kuuliainen, ja tunnen itseni silloin kuin uudestisyntyneeksi.
Annedda muori tunsi ilonkyynelten kohoavan silmiinsä, ja kun hänestä näytti, että Eliaskin liiaksi heltyi, hän käänsi puheen toiselle tolalle.
— Olitko koko ajan terve? — hän kysyi. — Olet kovasti laihtunut.
— Eipä sitä voinut välttää. Sellaisessa paikassa laihtuu olematta sairas. Työttömänä oleminen lamauttaa enemmän kuin kovinkaan rasitus.
— Ettekö tehneet siellä ollenkaan työtä?
— Jonkinverran: joutavia käsitöitä, kenkien korjausta ja naisten askareita. Aika käy hirveän pitkäksi. Minuutti tuntuu vuodelta. Se on kauheaa, äiti rakas.
He istuivat vaieten. Eliaksen äänessä oli syvä kaiku hänen lausuessaan näitä viime sanoja. Iltapäivän kuluessa, vapauden ensi huumauksessa hänen oli ollut helppo puhua vankinaolostaan, onnettomuustovereistaan, tuo aika kun tuntui hänestä niin kaukaiselta ja melkein miellyttävältä muistella. Mutta tänä hiljaisena pimeänä iltana, kun Eliaksen sieraimiin tunki maaseudun raikas tuoksu, joka johti hänen mieleensä karjatarhassa ja kotoisten laidunmaiden rajattomassa vapaudessa vietetyn aikaisen nuoruuden onnelliset päivät, kun hän istui siinä äitinsä, tuon hyväsydämisen ja puhdasmielisen vanhuksen vieressä, kotiin palannut äkkiä kauhistuen ajatteli niitä vuosia, jotka häneltä olivat menneet hukkaan vankilassa.
— Olen kovin heikko, — Elias virkkoi muutaman hetken kuluttua, — en jaksa tehdä mitään, tuntuu siltä kuin he olisivat taittaneet selkäni. En silti ole ollut varsinaisesti sairas. Vain kerran minulla oli kauheita vatsakipuja, niin että luulin kuolevani. "Pyhä Fransiskus", — sanoin silloin, "auta minua tästä kauheasta tilasta, niin ensi työkseni päästyäni vapauteen lähden kirkkoosi ja lahjoitan sinulle vahakynttilän".