Seuraavassa tuokiossa hän oli yksin ja lepäsi puoleksi pitkällään maassa, kyynäspää nojaten oven kynnykseen. Hän kuuli äitinsä nousevan pieniä puuportaita, sulkevan ikkunan ja riisuvan kenkänsä. Senjälkeen kaikki vaipui hiljaisuuteen. Ilma oli täynnä tuoksuja ja viileä, melkein kostea. Elias jäi siihen miettimään, mitä äiti oli hänelle puhunut, ja ajatteli:
— Isä ja veljet nukkuvat rauhallisesti kaislamatoillaan, kuulen sen tänne asti. Isä kuorsaa, Mattia sanoo tämäntästä jonkin sanan, hän näkee varmaankin unta ja unissaankin hän on hieman yksinkertainen. Mutta kuinka sikeästi he kaikki kolme nukkuvat! He ovat juoneet sangen paljon tänään, mutta huomenna humala on haihtunut. Minäkin olen ryypännyt, mutta minä tunnen kyllä sen vielä huomenna. Kuinka olen heikko! En ole enää mies, en kelpaa mihinkään. Ja äitini tahtoo naittaa minut! Kuka minusta piittaisi? Ei kukaan… Ei, mutta alkaa olla kosteaa, on parasta mennä sisälle.
Silti hän ei liikahtanut. Laitumella käyvien eläinten kellojen kilinä kuului alinomaa, milloin heikommin, milloin vahvemmin, kostean ja tuoksuvan iltatuulen kantamana. Elias tunsi itsensä väsyneeksi, päänsä raskaaksi, eikä hän voinut liikuttaa jäseniään, niin hänestä ainakin tuntui. Sekavat näyt alkoivat keinua hänen mielikuvituksessaan. Hän näki edessään karjatarhan, korkeata ruohoa kasvavat isot aidatut laidunmaat ja siellä täällä vihannuudessa paksuvillaisia lampaita, mutta näillä lampailla oli ihmiskasvot, ne olivat sennäköisiä kuin hänen onnettomuustoverinsa vankilassa. Selittämätön ahdistus valtasi hänet. Ehkä viini kiehui hänen suonissaan ja synnytti hänessä kuumetta. Hän muisti kaikki sen päivän tapaukset, mutta hänestä tuntui, että hän oli nähnyt unta, ja hän luuli yhä vielä olevansa siellä kaukana, ja epämääräinen tuska alkoi silloin vaivata häntä. Nuo haavemaiset unikuvat aallehtivat, poistuivat, katosivat. Äkkiä hänestä tuntui, että nuo omituiset lampaat, joilla oli ihmisenpää, hyppäsivät laidunta ympäröivän aitauksen yli. Vaivoin hänenkin onnistui hypätä niiden perästä, ja hän juoksi yhä kauemmaksi korkeiden tammien juurelle, joita kasvoi tiheässä viereisillä tiluksilla. Roteva suuri mies, oikea jättiläinen, jonka punerva parta alkoi jo hieman harmahtaa, astui hitaasti, melkein arvokkaasti esiin puiden lomasta. Elias tunsi hänet heti. Hän oli kotoisin Orunesta, jonkinlainen rahvaan-ajattelija, joka vartioi nuorolaisen maanomistajan avaraa aidattua laidunmaata, jotta ei kukaan voisi varastaa korkkitammien kaarnaa. Elias oli pienestä pitäen tuntenut tämän jättiläismäisen miehen, joka ei koskaan nauranut ja jota kenties sen tähden pidettiin melko viisaana miehenä.
Hänen nimensä oli Martinu Monne, mutta kaikki sanoivat häntä "Metsän isäksi", hän kun väitti, ettei hän ollut koskaan nukkunut katon alla.
— Minne menet? — hän kysyi Eliakselta.
— Juoksen näiden hullujen lampaiden perässä. Mutta olen kovin väsynyt, "Metsän isä" hyvä! En jaksa enää, olen mennyttä miestä, en kelpaa enää mihinkään.
— Jos tahdot välttää kaikki hankaluudet ja vastukset, niin rupea papiksi, — ukko Martinu sanoi jymeällä äänellään.
— Niin, niin, se ajatus minulla oli alinomaa siellä, — Elias huusi.
Hän säpsähti ja heräsi. Vilunväristys puistatti häntä.
— Loioin ja nukahdin tähän, hän ajatteli ja nousi — tästä kai tulen jollakin lailla kipeäksi.