— Hauskaa kuulla, — molemmat karabinierit virkkoivat ja kumarsivat nauraen. Heidän oli hauska, ja ukko Portolun viini oli todella hyvää, kuohuvaa ja tuoksuvaa.
Ukko Portolu, joka kävi yhä tuttavallisemmaksi, laski kätensä heidän hartioilleen.
— Mitä oikeastaan tuumitte? Järjestysvalta… annan sille palttua! Jos otan teiltä tuon pitkän veitsen, pistoolin ja nuo napit — niin mitä teistä jää jäljelle? Koettakaapa antaa Eliakselle, Mattialle ja Pietrolle nämä esineet, niin näette, miltä he näyttävät! Kolme kukkaa, kolme kyyhkyä! Minun poikieni kanssa teillä ei ole niin mitään tekemistä. Ei heidän tarvitse lähteä varastelemaan, sillä meillä on kaikkea riittämiin, niin että voimme vaikka heittää koirille ja variksille.
— Äh! — Elias virkahti istuttuaan ääneti sopessa. — Tuo kuulostaa jo liioittelulta, isä hyvä.
— Anna hänen vain puhua… Mattia mutisi vallan tyytyväisenä isän kerskailuun.
— Suu kiinni, poikaseni, sinä et tiedä mitään näistä asioista, olethan eilispäivän lapsi. Juo, juo, pentele vieköön! Mies on syntynyt ryyppäämään, ja me olemme miehiä.
— Olemme kaikki ihmisiä — näin hän jatkoi syvämietteisesti, ääni vakuuttavana, — sekä te että me, ja meidän täytyy suvaita toisiamme. Tänään teillä on miekat, ja te edustatte kuningasta — hitto vieköön — mutta huomenna? Huomenna voi käydä niin, ettette edusta yhtään mitään, ja kenties teillä silloin voi olla hyötyä ukko Portolusta. Sillä, nähkääs, minulla on hyvä sydän, sen koko kaupunki voi todistaa, niin, totisesti ei ole useita Berte Portolun veroisia. Mutta minun pojillanikin on hyvä sydän, oikein kyyhkyn sydän. Ja jos joudutte meidän laidunmaillemme, annamme teille maitoa, juustoa, jopa hunajaakin. Nähkääs, hunajaakin meillä on. Mutta te pojat voitte hyvinkin ummistaa toisen silmänne — tai paremminkin molemmat silmänne — ja olla juoruilematta kuninkaalle kaikesta, minkä näette, sillä olemmehan me kaikki lopulta ihmisiä ja kaikki saatamme hairahtua…
Molemmat karabinierit nauroivat ja ryyppäsivät. Ja tarvittaessa he todella ummistivat silmänsä Portolun perheen ja sen ystävien heikkouksilta.
Eliasta tulivat myös tervehtimään ne hänen entiset toverinsa, joiden huonoa seuraa hän ja hänen omaisensa syyttivät Eliaksen onnettomuudesta. Ja vaikka Elias oli päättänyt olla vastaanottamatta heitä ja sulkea oven heidän nenänsä edestä, jos he uskaltaisivat tulla häntä hakemaan, hän otti heidät ystävällisesti vastaan, ja Annedda tarjosi heille juotavaa.
— Mitä muutakaan olisi voinut tehdä? — hän sanoi heidän mentyään. — Täytyy olla kristitty, täytyy antaa anteeksi. Antakoon Jumalakin meille anteeksi!