Elias ja Annedda saapuivat viimeisinä nurmettuneeseen pihaan, johon aurinko paahtoi kuumasti ja jossa vilisi miehiä ja naisia sekä väsyneitä ja hikisiä eläimiä. Jossakin lapsi parkui, koira haukkui. Pääskysiä lenteli kirkuen pihan yli pelästyneinä siitä vilkkaasta elämästä, joka äkkiä oli tunkeutunut tähän yksinäiseen vuoristoseutuun. Tuntui siltä, kuin jokin vaeltava heimo olisi tullut kaukaa hyökäten valloittamaan tämän pienen asumattoman kylän. Ovet aukenivat, ja kuisteilta raikui huutoja ja naurua.
Elias auttoi kaikessa rauhassa äitiään laskeutumaan ratsun selästä, sitten hän itse keikahti maahan, kytki tamman kiinni ja sälytti hartioilleen säkit, joissa oli huopapeitteitä ja eväitä. Portolun perheen jäsenet asettuivat, samoin kuin kaikki muutkin kirkon perustajan jälkeläiset, isoimpaan majaan. Tällainen maja, jonka nimenä on cumbissia, on pitkulainen pimeähkö suoja, jossa on rosoinen kivilattia ja ruo'oista tehty katto. Aina vähän matkan päässä toisistaan on kivisiä tulisijoja, ja seinissä on isoja puunastoja, jotka osoittavat perustajan kunkin jälkeläisperheen perintöpaikkaa.
Annedda ja Elias Portolu asettuivat oman nastansa ja lietensä kohdalle cumbissian perälle, johon sinä vuonna ei ollut kertynyt erityisen paljoa väkeä. Siinä majaili ainoastaan kuusi perhettä. Muut, jotka olivat saapuneet tähän yhdeksän päivää kestävään juhlaan, eivät olleet jälkeläisheimoon kuuluvia ja asuivat sentähden muissa majoissa.
Priori, jonka kunniasijaa osoitti seinäkaappi, minkä saattoi sulkea, anasti väkineen kahden tai kolmen perheen paikan. Priorin perhe oli lukuisa: komea prioritar, valkoinen ja lihava kuin lehmä, kaksi kaunista tytärtä ja koko liuta lapsia, jotka jo olivat kansanpuvuissa. Pienin, vielä kapaloissa, oli tuskin vuoden vanha, mutta onneksi kirkon kalustoon kuului valkoisesta puusta tehty pieni kehtokin, johon pienokainen heti asetettiin.
Portolun perheen kaksi saapunutta jäsentä olivat pian asettuneet paikoilleen. Seinässä olevaan komeroon Annedda muori asetti makeisia sisältävän korinsa, leivän ja kahvin, liedelle hän laski kahvipannun ja liemipadan, seinänviereen hän levitti patjan, huopapeitteen ja punaisella kankaalla päällystetyn pieluksen, ja niiden viereen hän laski ruokakorin täynnä kuppeja ja lautasia — siinä kaikki. Heidän lähimpinä naapureinaan oli pieni kokoonkäpertynyt leski ja tämän kaksi lapsenlasta. Leski ja Annedda muori olivat heti mitä herttaisimmat ystävät ja vaihtoivat joukoittain kohteliaisuuksia. Elias taas meni riisumaan satulan tammalta, joka varsansa kera oitis karkasi läheiselle aholle laitumelle.
Vilkkaan melun ja vilinän vallitessa pihalla ja majoissa Annedda muori meni kirkkoon rukoilemaan. Se oli viileä, puhdas pieni kirkko, jonka lattia oli marmoria ja jossa oli iso pörröpartainen pyhimyskuva, joka herätti enemmän pelkoa kuin rakkautta. Vähää myöhemmin Eliaskin tuli kirkkoon, polvistui alttarin portaalle, lakki heitettynä olalle, ja alkoi rukoilla. Annedda muori katseli häntä hartaasti samalla itse rukoillen koko sydämensä lämmöllä, ja hänestä tuntui, kuin hänen poikansa olisikin ollut pyhimys, jonka puoleen hän kohotti rukouksensa. Kuinka suurta hellyyttä hänessä herättivätkään nuo hienot, väsyneet piirteet, nuo valkoiset laihtuneet kasvot. Ja kun hän, tuo rakas poika, oli siinä polvillaan pyhimyksen jalkojen juuressa täyttämässä lupausta, jonka hän oli antanut kaukana kotoa, onnettomina päivinä — siinä oli näky, joka tunki Anneddan sydämeen.
— Oi rakas pikku Pyhä Fransiskukseni, en löydä sanoja kiittääkseni sinua. Ota henkeni, jos niin tahdot, kaikki, mitä haluat, mutta salli poikieni tulla onnellisiksi ja kulkea Herran oikeilla teillä, etteivät he liiaksi kiinny tämän maailman hyvyyteen.
Vähitellen melu ja hälinä taukosivat. Jokainen oli asettunut paikalleen, arvoisa kappalainenkin, hyvin iloinen ja punakka, tuskin metrin ja kolmanneksen pituinen pappismies, joka vihelteli ja rallatteli melkolailla varietee-sävelmiä muistuttavia päivän muotilauluja.
Hevoset vietiin laitumelle. Liesiin viritettiin valkea, ja uhkea prioritar ja suvun toiset naiset asettivat hellalle kookkaita patoja, joissa he valmistivat tuoreen juuston sekaista keittoa. Iloinen elämä alkoi nyt tämän sävyisän ja patriarkaalisen heimoryhmän keskuudessa. Lampaita ja karitsoita teurastettiin, makaroonia keitettiin runsaasti, juotiin vahvasti kahvia, viiniä, paloviinaa. Kappalainen luki rukouksia Pyhän Fransiskuksen kunniaksi, vihelteli ja hyräili.
Hauskinta oli sentään iltaisin isossa majassa valkean ääressä, joka paloi räiskyen, korkealle liekehtien. Ulkona oli viileää, melkein koleaa, kuu vaelsi länttä kohti luoden maisemaan jylhän lumoavan tunnelman. Sardinian himmeät, yksinäiset kuutamoyöt! Sarvipöllön värähtelevän houkutteleva ääni, ajuruohon korpituoksu, mastiksipuun kirpeä lemu, kaukaisten metsien ikävöivä humina sulavat yksitoikkoiseksi ja surumieliseksi sopusoinnuksi, joka tuo sydämeen juhlallisen alakuloisuuden, alkuperäisen puhtaudentilan kaihon. —