Ryhmittyneinä tulen ympärille isossa majassa asuvat henkilöt kertoilivat mielenkiintoisia juttuja, joivat ja lauloivat. Heidän soinnukkaat äänensä kajahtelivat ulos rauhaisaan kuutamoyöhön metsän tiheikköön asti, missä hevoset nukkuivat.
Elias otti osaa tähän hilpeään ajanviettoon nauttien siitä ylenmäärin, onnellisena kuin lapsi. Hänestä tuntui, kuin hän olisi siirtynyt uuteen maailmaan. Hän kertoi muistojaan ja kuunteli toisten kertomuksia melkein liikutettuna.
Hän oli tehnyt tuttavuutta herra kappalaisen kanssa, ja tämä uusi ystävä puhui hänelle hupaista kieltä kehoittaen häntä nauttimaan elämästä, unhottamaan, huvittelemaan.
— Palvele Jumalaa iloiten, — hän virkkoi. Tanssikaamme, laulakaamme, viheltäkäämme ja olkaamme iloisia. Jumala on lahjoittanut meille elämän, jotta siitä vähän nauttisimmekin. En silti neuvo syntiä tekemään! Pois se! Synti näet jättää meihin tunnonvaivan, tuskan, ystäväni — olethan sinä saanut sen kokea. Mutta huvitelkaamme kunniallisella tavalla, sitä tarkoitan. Nimeni on Jacu Maria Porcu eli pappismies Porcheddu, kun olen näin pikkuinen. No niin, Jacu Maria Porcu on huvitellut elämässään aika tavalla. Ja siinä hän on tehnyt oikein! Eräänä yönä palasin kotia puoliyön jälkeen. Sisareni väittää, että muka olin juovuksissa, mutta minä olen toista mieltä, veikkoseni. 'Mitä annat minulle illalliseksi, Anna?' — 'En yhtään mitään, sinä häpeämätön Jacu Maria Porcu, keskiyö on jo ohi, en anna sinulle mitään!' — 'Anna minulle illallista; papille täytyy antaa illallista'. 'No, voinhan antaa sinulle leipää ja juustoa, sinä häpeämätön Jacu Maria Porcu, keskiyö on jo ohi'. 'Pelkkää leipää ja juustoa papille, Jacu Maria Porculle?' — 'Niin juuri, leipää ja juustoa, ota tästä, jos huolit; jollet huoli, niin ole ottamatta'. 'Leipää ja juustoa pappismiehelle?' 'Se, se, se… tästä saatte', — näin sanoen pappi Porcheddu heitti kaiken koirille! Näin tulee menetellä, kuulehan, sinä kalpeakasvoinen nuorukainen! Vaikka olenkin pappi, niin on kai minun lupa hiukan huvitella. Huvitella, huomatkaa, mutta ei tehdä syntiä.
Ja hän alkoi hyräillä:
Lempi leikkiä on,
Lempi leikkiä on.
Leikkiä vain:
Heila vaihtuvi ain'!
— Tuo mies on hassu! — Elias ajatteli nauraen, mutta tämä kaikki oli hänestä hauskaa, ja pappi Porcheddun sanat painuivat hänen mieleensä puhaltaen häneen elämän tuulahduksen, ja hänenkin teki mieli laulaa, nauttia ja huvitella.
Melkein joka päivä Elias, pappi Porcheddu, priori ja jokunen muu Eliaksen tuttavista menivät varsinkin tyyninä iltapäivinä kauas metsään korkeiden puiden siimekseen. Heidän edessään kuvastuivat kauniit siintävät Lula vuoret selväpiirteisinä heleänsinistä taivaantaustaa vastaan. Kauempana hevoset juoksentelivat virmoina, tehden nopeita kierroksia vihreässä kanervikossa. Tämä kaikki näytti maalatulta taululta. Ja miehet istuivat siinä jutellen vakavasti, kertoen toisilleen elämänsä vaiheita, jotka toisilla olivat enemmän, toisilla vähemmän seikkailunomaisia, kirkon syntyyn liittyviä legendoja, tarinoita naisista ja esi-isien, muinais-sardinialaisten, urotöistä.
Tämäntästä keskeytti keskustelun kappalaisen rallatus tai vihellys, ja joskus tämä kirkon palvelija äkkiä kavahti ylös ottaen tanssiaskelia tai laulaen hullunkurisin ilmein jonkin vallattomista lauluistaan.
Juhlan aatonaattopäivänä he samoin istuivat suunnattoman suurien mastiksipuiden varjossa, ja Elias juuri lopetti kertomustaan siitä, miten kerran eräs hänen tovereistaan vankilassa oli antanut selkään vanginvartialle, joka halveksivasti oli hylännyt kutsun yhtyä juomaan eräiden vankien seurassa, kun kuului värähtelevä kimakka vihellys, joka osui korviin kuin kirkolla päin ammuttu nuoli.