Elias hypähti pystyyn ja huusi:
— Tämä on veljeni Pietron vihellys.
— No hyvä, — pappi Porcheddu huomautti, — jos se on veljesi, niin näette kai toisenne tarpeeksi usein. Ei siitä tarvitse noin kiihoittua.
— Varmaankin isänikin on saapunut, ja ehkä Pietron morsiankin.
Täytyypä tästä lähteä, — Elias virkkoi todella kiihkoissaan.
— No voihan kyllä lähteä, — priori arveli. — Täytyy ottaa heidät kohteliaasti vastaan. Berte Portolu on Pyhän Fransiskuksen hyvä sukulainen. Ja Maddalena Scada on kaunis tyttö.
— Kaunis tyttö! — pappi Porcheddu huudahti. — Siinä tapauksessa on täysi syy lähteä.
Elias katsoi häneen paheksuen. Mutta Porcheddu uhmasi tuota katsetta, sitten hän nauroi ja rallatteli lempilauluaan:
Lempi leikkiä on,
Lempi leikkiä on.
Leikkiä vain:
Heila vaihtuvi ain.
He poikkesivat kirkolle johtavalle polulle, jota tuskin erotti puiden, pensasten ja tuoksuvan, vihreän ruohon lomasta. Vihellys toistui yhä lähempänä ja voimakkaampana. Elias ei ollut erehtynyt. Kaivon kohdalla häntä vastaan tulivat Pietro ja ukko Portolu, ja heidän välissään näkyi Maria Maddalenan säteilevä hahmo. Elias tunsi pistoksen sydämessään. Pappi Porcheddu maiskautti kieltään ja vaikeni, kun ei löytänyt sanoja ilmaistakseen ihailuaan. Ja hänhän aina kehui ymmärtävänsä tällaisia asioita. Maddalena ei ollut erityisen pitkä eikä varsinainen kaunotar, mutta erittäin miellyttävä ja solakka, ja hänen ihonsa oli soman punaruskea. Silmät loistivat tiheiden ripsien alla, ja suu oli aistillinen. Heleän punainen röijy oli auki jättäen näkyviin vitivalkoisen paidan, ja huivi, jossa koreilivat kämmekkä- ja ruusukuviot, somisti häntä suuresti. Vanhan Portolun ja Pietron karkeapiirteisten kasvojen välissä tuo nainen näytti ilmetyltä sulottarelta. Hänen hiukan hekumalliset, kirkkaat, vähän vinossa olevat silmänsä, joiden luomet olivat raskaat ja ripset pitkät, olivat läheltä katsoen suorastaan lumoavat.
— Terve tuloa, — Elias virkkoi puristaen tytön kättä. Tulittekin jo nyt, oikeastaan odotimme teitä tuleviksi vasta huomenna.