Ukko Portolu puhui tosissaan, ja tämäntästä hän loi tyttöön ujon, hellyyttä uhkuvan katseen.
— Jos asiat ovat sillä tolalla, on parasta olla varuillaan, — kappalainen huomautti, — ja lähtekäämme nyt ryyppäämään.
— Ryyppäämään, juuri niin, herra kappalainen. Ken ei ryyppää, ei ole mies, ei edes pappi.
Majassa odotti heitä Annedda muori kahvikannuineen, karahveineen ja makeiskoreineen. Maddalena ja hänen saattueensa työntyivät sisään cumbissiaan nauraen ja lörpötellen, ja seuraavassa tuokiossa äänten, huutojen ja naurun hälinä ja lasien kilinä täyttivät tuon ison suojan. Ukko Portolu kehuskeli pitäneensä Pyhälle Fransiskukselle lupaamaansa lammasta koko matkan hevosen selkään satulan taakse sidottuna.
— Se oli kaunein lampaani, — hän sanoi priorille. — Katsokaa vain, miten pitkä villa. Jaa-a, ukko Portolu ei ole kitsas.
— Valehtele muille, — priori vastasi, — etkö näe, että se on harmaakarvainen lammas, yhtä vanha kuin sinäkin?
— Itse voit olla harmaakarvainen, Antoni Casta. Jos vielä sätit minua, saat tuntea miltä leppani kärki maistuu.
Pappi Porcheddu kohotti lasinsa korkealle, taivutti päänsä taaksepäin ja loi ihailevia katseita Maddalenaan ja priorin sieviin tyttäriin. Ja hän lauloi:
Purressani keinuelen.
Sikaria tupruttelen.
Lasiani kilistelen,
Kieltoviinaa ryypiskelen.
Hi, hi, hii, — naiset nauroivat.