Elias vain oli ääneti. Hän istui yhdellä niistä monista satuloista, joita oli siellä täällä isossa majassa, ja joi viiniään pienin kulauksin vuoroin nostaen ja taivuttaen päätään. Ja joka kerta kun hän kohotti katseensa, hän kohtasi Maddalenan nauravat silmät, joka istui häntä vastapäätä vallan lähellä, ja niiden lämmin silmäys tunkeutui hänen sielunsa syvyyteen. Hän aivan huumautui ja tunsi hermoissaan raukeutta, mutta samalla melkein ruumiillista mielihyvää joka kerta kun katsoi naiseen.
Äänet, naurunrähäkkä, Porcheddun rallatukset, naisten huudahdukset — kaikki kuului hänestä kaukaiselta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kuunnellut niitä jostakin etäältä, ottamatta osaa muiden iloisuuteen. Mutta äkkiä joku puhutteli häntä, ja Elias heräsi unelmoivasta tilastaan, hänen kasvonsa synkistyivät ja hän poistui äkkiä ulos.
— Minne menet, Elias? — Pietro huusi rientäen hänen jälkeensä.
— Menen katsomaan hevosia, anna minun mennä, — hän vastasi melkein äreästi.
— Hevosista on pidetty huolta. Miksi olet huonolla tuulella, Elias?
Etkö pidä siitä, että Maddalena tuli mukaan.
— Mitä sinä höpiset? — Elias kysyi katsoen häneen pitkään.
— Minusta näyttää, kuin olisit suutuksissasi hänelle, kuin et hänestä pitäisi. Miten onkaan sen asian laita?
— Olet hullu! Olette kaikki hulluja. Ja Maddalenakin, jonka älyä on niin paljon kiitetty, nauraa liian paljon.
Pietro ei loukkautunut. Muutoin hän ja muut perheen jäsenet kohtelivat Eliasta kuin lasta, melkein kuin sairasta. He pelkäsivät pahoittavansa häntä ja tekivät hänelle kaikessa mieliksi. Pietro siis nytkin huomatessaan, että Elias tahtoi olla rauhassa, palasi sisään morsiamensa luo.
— Ovatpa he hassuja, — Elias ajatteli harhaillessaan paikasta toiseen. Entä minä itse? Onhan tyttö veljeni morsian, olenhan mieletön, kun katselen häntä.