— Olen rakastunut tuohon tyttöön, miksi, Pyhä Fransiskus? Auta minua, auta sinä minua. Olen mieletön, mutta olen niin onneton.
Isosta majasta kuului leutoon ja hiljaiseen yöhön sekavan laulun, huudon ja naurun hälinää. Elias erotti isänsä äänen, pappi Porcheddun vihellykset, Maddalenan naurun, ja keskellä kaikkea tätä ilonpitoa hän tunsi itsensä surulliseksi, epätoivoiseksi kuin lapsi, joka on hylätty viidakon kolkkoon yksinäisyyteen.
III
Vähitellen hälinä häipyi, ja kaikki vaipui hiljaisuuteen tuon nukkuvan "heimon" ympärillä. Elias palasi sisälle ja laskeutui levolle Pietron viereen samalle ruohokasalle, josta levisi kirpeä tuoksu. Koko iso maja oli täynnä tuollaisia ruohovuoteita. Jossakin liedessä tuli vielä kyti levittäen värähtelevää punervaa valoa tähän laajapiirteiseen kuvaan. Siitä pisti esiin muutama pitkä parta, villapuku, naisen kasvot, satula, lieden ääreen kyyristynyt koira, seinälle ripustettu pyssy. Elias ei saanut unta. Hänestä tuntui kuin hän olisi vetänyt sisäänsä Maddalenan hengitystä; tyttö nukkui vallan lähellä Annedda muorin ja Portolun välissä, ja hän tunsi, miten epätoivoisesti hän halusi tuota naista. Mutta hän päätti voittaa halunsa.
— Älä pelkää, veliseni, — hän ajatteli kääntyen Pietroon päin. — Vaikka morsiamesi heittäytyisi syliini, työntäisin hänet luotani. En tahdo omistaa häntä, onhan hän sinun. Jos hän olisi jonkun toisen oma, riistäisin hänet, vaikka täytyisi palata sinne. Mutta hän on sinun, nuku siis rauhassa, veljeni. Minäkin ennen pitkää otan vaimon, kosin Paolinaa, priorin tytärtä.
— Joutavia, — näin hän sitten ajatteli, — olen houkka. Mitä hyödyttää ottaa vaimo, ajatella naisia? Voihan elää ilman naisiakin. Elinhän kokonaista kolme vuotta edes näkemättä heitä. Ehkä juuri sen tähden heti kotia palattuani rakastun ensimmäiseen näkemääni. Olen hullu. Parasta olla rahtuakaan välittämättä naisista, jotka vievät mieheltä järjen. Parasta nukkua…
Mutta hän kääntyi kyljeltä toiselle, saamatta unta. Näin kului koko yö, ja hän oli silti ensimmäisiä heräämään aamulla. Pienestä ikkunasta, joka avautui hopeanhohteisille etäisyyksille päin, tunki sisälle auringonnousun ajan kasteenraikas ilma. Annedda ja Maddalena keittivät jo kahvia vielä hyvin unisina. Elias nousi kalpeana kuin ruumis, hiukset pörröisinä ja kurkku tukossa.
— Hyvää huomenta, — Maddalena virkkoi hänelle hymyillen. —
Katsokaahan, täti Annedda, poikanne kasvot ovat kelmeät kuin vaha.
Antakaa hänelle joutuin kahvia.
— Voitko pahoin, poikani?
— Luulen, että olen vilustunut, — Elias vastasi ääni käheänä, karaisten kurkkuansa. — Antakaa minulle jotakin juotavaa. Missä on vesikiulu?