Tämän jälkeen ei tapahtunut mitään mainittavaa sinä eikä seuraavana päivänä Portolun perheen lieden ympärillä. Juhlan aattona saapui paljon väkeä Nuorosta ja sen lähistöstä. Varsinkin Lulasta tuli jyrkkää polkua pitkin, joka laskeutui vuoren rinnettä heleiden kinsteripensaiden lomitse, pitkiä jonoja hiukan hullunkurisesi pukeutuneita naisia, joiden pää näytti luonnottoman soikeaksi venyneeltä ripsulaitaisen huivin peittämässä myssyssä. Heillä oli yllään kotona kudotut paksut ja lyhyet villahameet ja kädessä pitkät omituisilla hopeaheloilla koristetut rukousnauhat.
Tulijain joukossa oli useita Portolun perheen tuttavia, ja Eliasta ja Pietroa raahasivat koko päivän sinne tänne Nuorosta juhlaan saapuneet nuorukaiset. Kaikki he joivat itsensä tolkuttomaan humalaan, lauloivat, tanssivat, ulvoivat. Elias oli toisinaan kuin hullu ja nauroi niin, että hulmahti punasinerväksi kasvoiltaan ja päästeli omituisia ilohuutoja, pitkiä uoih-kurkkuääniä, jotka muistuttivat hurjan soturin sotahuutoa.
Maddalena, joka avusti Anneddaa aterioiden valmistamisessa ja vieraiden kestitsemisessä viinillä ja kahvilla, loi salaa katseen Eliakseen ja sanoi puoliääneen Anneddalle;
— Poikanne on hyvin iloinen, täti Anne, katsokaa kuinka hänen kasvonsa punoittavat, ja kuulkaa, kuinka hän nauraa!
Annedda muori katsahti Eliakseen, huokaili ja tunsi kuin okaan sydämessään. Ja heti kun hän sai joutilasta aikaa, hän meni kirkkoon rukoilemaan:
— Oi, Pyhä Fransiskus, kaunis, kaunis Pyhimykseni, ota tämä oas sydämestäni! Poikani Elias on jälleen eksynyt pahoille teille, hän juo ja rentustelee, hän ei enää ole samanlainen kuin kotia palatessaan. Hän tuntui palatessaan niin hyvältä ja antoi niin monta kaunista lupausta. Ole meille armollinen, Pyhä Fransiskus, pikku rakas Fransiskukseni, auta häntä taas oikealle tielle, käännytä hänet, tempaa hänet irti paheesta, huonoista tovereista ja maailman asioista. Pyhä Fransiskus, pikku veliseni, osoita minulle tämä armo!
Iso, ankara, melkein julma pyhimys kuunteli ylhäältä alttariltaan, joka oli koristettu räikeän kirjavilla kukilla. Ja hän näytti kuulevan Anneddan rukouksen, sillä samana iltana Elias illallispöydässä ilmaisi saamansa tuuman. Puhuttiin pappi Porcheddusta. Toiset häntä moittivat, toiset taas pilkkasivat häntä.
Elias, joka oli päissään, vaikka ei pahasti, rupesi puolustamaan tuttavaansa ja sanoi: — Haukkukaa te vain, senkin syyhyiset koirat, ja puhukaa hänestä pahaa. Hän välittää viisi teistä, hänen on parempi olla kuin paavin. Ja minäkin aion ruveta papiksi.
Kaikki nauroivat.
— Miksi nauratte, te nälistyneet kerjäläiset, te syyhyiset koirat, te elukat, sillä ette ole sen parempia? Aion totisesti papiksi. Ei siihen vaadita mahdottomia. Osaanhan lukea latinaa. Ja toivon saavani tuoda teille kaikille viimeisen voitelun ja haudata teidät, kun kuolette nälkään.