— Kyyhkyni, auta häntä! — ukko Portolu sanoi ivallisesti. Sitten hän taas kääntyi Eliakseen päin ja kysyi, oliko tämä puhunut tosissaan. Mutta Elias joi, nauroi, huusi ja antoi hullunkurisia vastauksia, eikä kukaan keskellä pöytävieraiden meluavaa hilpeyttä enää ajatellut hänen kummallista tuumaansa.
Seurassa oli sentään yksi, joka mielenliikutuksesta väristen oli kuullut Eliaksen aikeen: Annedda muori. Hän vaikeni, osaksi noudattaakseen sopivaa käytöstä, osaksi siksi, ettei huonokuuloisena oikein erottanut kaikkea, mitä puhuttiin; mutta silti hän katseli ympärilleen tarkkaavin katsein. Maddalena kuiskasi tämän tästä hänen korvaansa, toistaen yhtä ja toista. Annedda nyökäytti päätään ja hymyili. Oi, jospa Elias olisi puhunut tosissaan! Se olisi todella ollut suuri ihme. Mutta saattoihan Pyhä Fransiskus tehdä sen ihmeen ja paljon muitakin. Elias oli vielä nuori, hän voi hyvin opiskella ja menestyä opinnoissaan. Ja tämä tie, Herran tie, oli se, jota hänen tuli astua, sillä jos hän pysyisi maailmassa, hän joutuisi perikatoon. Annedda ajatteli niin, hän kun tunsi poikansa.
Hän käytti hyväkseen vapaata hetkeä mennäkseen kirkkoon kiittämään pyhimystä hänen Eliakselle lähettämästään ajatuksesta. Oli jo yö. Alttarin edessä riippuvat lamput heiluivat hiljaa levittäen värähteleviä valojuovia autioon kirkkoon. Iso synkkä pyhimyksenkuva näytti nukkuvan koreiden kukkiensa keskellä. Annedda polvistui ja istuutui sitten kirkon perälle rukoilemaan. Hänen ajatuksensa kohdistuivat lakkaamatta Eliakseen. Hän kuvitteli jo näkevänsä poikansa pappina ja näki hengessään, miten tälle nuorelle papille tuotiin lahjoja, vehnää, pieniä viinillä täytettyjä maljakkoja, joiden tulpaksi oli pistetty kukkasia, leivoksia ja hunajamakeisia.
Siinä haaveillessaan ja rukoillessaan hän näki Maddalenan tulevan kirkkoon. Nuori nainen, joka tuli etsimään täti Anneddaa, meni hänen luokseen ja istuutui hänen viereensä.
— Täällähän olette, — hän virkkoi. Haimme teitä, mutta minä ajattelin heti, että olitte täällä.
— Tulen tuossa tuokiossa.
— Minäkin jään tänne hetkeksi.
He vaikenivat. Pihalta kuului sekavaa äänten sorinaa, surunvoittoista laulua, joka värähteli yössä. Sulava tenoriääni kaikui etäällä. Sitä säesti tuollainen Nuorolle ominainen alakuloinen rytmillinen kuoro. Ja tämä sointuisa laulu, joka tuntui tulkitsevan yksinäisen seudun ja yön juhlallista surumielisyyttä, kohosi joukon hälinästä täyttäen ilman oudoilla unelmilla.
Maddalena kuunteli syvän alakuloisuuden valtaamana. Välistä hän luuli tuntevansa tuon tenoriäänen. Oliko se Pietro, vai oliko se Elias? Hän ei tiennyt sitä oikein, mutta tuo yössä värähtelevä ääni ja tuo kuoro loivat häneen melkein hekumallisen sairaalloisen surumielisyyden. Ja Annedda oli yhä kiintynyt haaveisiinsa ja rukoukseensa huomaamatta, että Maddalena vapisi hänen vieressään kuin pieni rakastava kyyhky.
Mutta äkkiä molempien naisten ajatukset keskeytyivät. Joku mies tuli kirkkoon ja lähestyi epävarmoin askelin alttaria. Olihan tulija se mies, joka kokonaan täytti molempien naisten sielun: Elias. Tämä polvistui alttarin astuimelle, lakki sysättynä oikealle olkapäälle, ja alkoi lyöden kädellä rintaansa ja päähänsä kumeasti vaikeroida. Lampun häilähtelevä punainen liekki valaisi häntä ylhäältä luoden kirkkaan hohteen hänen hiuksilleen. Mutta hän ei tiennyt, että häntä pidettiin silmällä, vaan jatkoi hartautensa ahdistuksessa rintansa ja otsansa takomista.