— Kiitos, kiitos, ja hyvää yötä.
— Hyvää yötä.
Ukko Martinu pitikin sanansa ja saapui hyvin varhain ryhtyen auttamaan paimenväkeä tämän maalaisjuhlantapaisen valmistuksissa. Kellervä aamurusko valaisi itäisen taivaan luoden kultahohdetta laitumen ruohoon ja kiviin. Lännen puolella metsä kohosi harmahtavaa taivasta kohti.
Ukko Portolu kuumensi kiveä jamakkajuuston valmistamista varten. Elias ja ukko Martinu teurastivat karitsan, joka oli emälampaan kokoinen, nylkivät ja paloittelivat sen ja ottivat pois höyryävät sisälmykset.
Vähää myöhemmin, auringon noustua Pietro saapui naisten seurassa. He ajoivat hitaasti rattailla, Pietro ohjaksissa. Ei kukaan mennyt heitä vastaan, mutta Elias tunsi sydämensä rajusti sykkivän. Maddalena laskeutui ensiksi rattailta notkeana ja ketteränä, silitteli vaatteitaan ja auttoi äitiään ja Annedda muoria ajoneuvoista. Annedda oli tuonut mukanansa kosolti tuoretta leipää ja viiniä. Pietro riisui hevosen valjaista, ja naiset alkoivat kävellä tuvalle päin. Maddalena oli terveemmän ja säteilevämmän näköinen kuin konsanaan. Vitivalkoinen kirjailtu ja kiilloitettu paita ja sinihelmainen, tumma sitsihame päästivät hänen vartalonsa kauniit muodot näkyviin. Heti kun Elias näki hänet vieressään ja koki noiden hehkuvien silmien tenhoa, hän tunsi olevansa hukassa. Mutta kesken mielihyvänsekaista ahdistustaan hän malttoi ajatella:
— En saa jäädä hänen kanssaan kahden, sillä silloin olen mennyttä miestä. Minun täytyy avata sydämeni jollekulle, jotta hän aina seuraisi minua eikä jättäisi minua kahden Maddalenan kanssa, jos niin kävisi. Voi, pelkään itseäni. Mutta kenelle uskoutua? Äidille, isälle? Ei, se on mahdotonta. Mattialle? Hän ei ymmärtäisi. Setä Martinulle, nyt tiedän.
Hän hengähti helpotuksesta. Tällä välin ukko Martinu seisoi katsellen morsianta, ja ukko Portolu esitti hänelle naiset nauraen omalla erikoisella tavallaan.
— No niin, harmaapää metsäsika, tässä näet Pietron morsiamen. Hänen nimensä on Maddalena, hän osaa kehrätä ja ommella, eikä kenelläkään ole ollut syytä moittia häntä. Katselehan häntä, tätä valkoista kyyhkyä, etkö tunne, miten hän tuoksuu ruusuille? Ja tämä on Arrita Scada, vanha kyyhky, näetkö Martinu Monne?
— Näen, näen.
— Päivää, sanoi Arrita kääntyen uteliaasti katselemaan vanhusta. — Te olette kotoisin Orunesta, eikö niin? Vartioitte laidunmaita, jotka omistaa…