— Olen Orunesta ja vartioin laitumia, jotka omistaa…
— Voitte lörpötellä myöhemmin, — ukko Portolu huusi; — nyt lähdemme syömään jamakkajuustoa ja juomaan hapanta maitoa. Joutuin, joutuin!
— Aurinko on vastikään noussut, ei nyt vielä ole aika syödä jamakkajuustoa, — Maddalena huomautti nauraen.
— Tyttöseni, — Arrita muori nuhteli, — täytyy syödä ja juoda kun tarjotaan, olipa aurinko korkealla tai matalalla.
— Kuuletkos, Martinu Monne, kuuletko, mitä tuo vanha kyyhky kukertaa?
Sanoinhan sinulle, että hän on perin viisas: pää kuin partaveitsi.
He menivät tupaan, missä Mattia istui vuohensa ja kissan välissä. Pietrokin jo joutui sisään ja nyt ryhmä oli täydellinen. Naiset istuutuivat korkkitammijakkaroille, Elias, joka oli äänetön, mutta ei silti surullinen, jakoi lampaan sorkkaluusta tehdyt lusikat, ja ukko Portolu avasi tammikupit, joissa säilytettiin jamakkajuustoa ja maitoa. Kookas ukko Martinu aivankuin hallitsi koko seuraa ja katseli yhä vain tarkasti Maddalenaa. Syötiin ja juotiin kyllältään. Juusto oli erinomaista, ja Portolu olisi loukkautunut, elleivät vieraat olisi tyhjentäneet kuppeja.
Heti aterian jälkeen alkoi keritseminen. Lampaat otettiin kiinni, sidottiin ja kaadettiin nurmikolle niiden vähääkään vastustelematta. Mattia ja Elias keritsivät taitavasti villan isoilla ponnin-keritsimillä. Sotkuinen ja likainen villa kokoontui kasoiksi maahan, ja kerityt lampaat, jotka oli päästetty vapaiksi siteistään, juoksivat tyytyväisinä takaisin laitumelle, näyttäen oudon pieniltä.
Naiset valmistivat tapansa mukaan aamiaista jättäen karitsan paistamisen Portolun tehtäväksi. Mutta Maddalena seurasi itsepintaisesti Eliasta ikäänkuin taikavoiman vetämänä, ja joka kerta kun Elias kohotti katseensa hän kohtasi Maddalenan silmät, jotka näyttivät tahtovan noitua hänet. Äkkiä he olivat kahdenkesken. Pietro oli mennyt tupaan, Mattia ajoi takaa erästä muita itsepäisempää lammasta, ja ukko Martinu riensi häntä auttamaan.
Elias joutui hetkeksi suunniltaan tuntien pelkoa ja samalla sanomatonta mielihyvää huomatessaan olevansa Maddalenan kanssa kahden. He olivat ruohikossa keskellä korkeita ohdakkeita. Hänen sydämensä kolkutti rajusti ja pyörryttävä halu järkytti koko hänen olemustaan, kun hänen katseensa osui Maddalenan intohimoisiin ja rukoileviin silmiin.
— Pelasta minut! Pelasta meidät? — niin nuo silmät näyttivät rukoilevan. Sinä rakastat minua, ja minä rakastan sinua, Elias, Elias!