Mutta Elias luuli syöksyvänsä turmioon ja syöksevänsä turmioon tuon toisenkin, jos vain vielä katsoisi häneen. Hän pakotti tyyneksi itsensä ja loi katseensa kauas. Lammas juoksenteli ruohikossa ukko Martinun ja Mattian takaa-ajamana, jotka koettivat ahdistaa sen pensaaseen.
— Ovatpa nuo typeriä, — Elias virkkoi. — Jos minä olisin lähtenyt sitä ottamaan kiinni, se olisi jo keritty.
Ja hän juoksi pois jättäen Maddalenan siihen yksikseen päivänpaisteiseen ruohikkoon keskelle kukkivia ohdakkeita, madonnamaiset luomet maahan luotuina ja alistuvan surun valtaamana.
— Setä Martinu, — Elias sanoi vanhukselle Mattian kulkiessa heidän edellään vetäen jäljessään vastahakoista lammasta, — tehkää minulle se palvelus, setä Martinu, ettette jätä minua hetkeksikään kahdenkesken tuon tytön kanssa.
Elias puhui hiljaa, hiukan levottomana ja häveten, silmät maahan luotuina. Ukko Martinu katsoi häneen kauan ja läpitunkevasti, mutta ei vastannut mitään.
— Selitän teille tänä iltana… älkää panko pahaksenne, setä Martinu, — Elias sanoi katsoen vanhukseen. Luotan teihin enemmän kuin omaan isääni.
Ukko Martinu ei vastannut, ei heltynyt eikä hymyillyt. Hän vain laski kätensä Eliaksen olalle ja seurasi häntä koko päivän askel askeleelta kuin varjo.
Päivällinen oli tavattoman iloinen ja hauska. Ukko Portolu kertoi Martinulle, että Maddalena ja Pietro aikoivat pian mennä naimisiin, jo vehnän korjuun jälkeen. Mutta tämä tieto ei näyttänyt rahtustakaan huvittavan vanhusta.
Auringonlaskun aikana naiset ja Pietro lähtivät paluumatkalle. Maddalena näytti iloiselta, nauroi, laski leikkiä, kääntyi alinomaa hymyillen Pietron puoleen eikä enää kiinnittänyt huomiotaan Eliakseen. Mutta Elias, itserakkautensa tukemana, ei antanut tuon teeskennellyn iloisuuden pettää itseään.
— Hän luulee minua typeräksi — Elias ajatteli. — No niin, se on parempi. Mutta jospa hän tietäisi, jospa hän tietäisi…