Aika ajoin hän luuli, että hänen sydämensä pakahtuisi, ja hänellä oli mieletön halu nyyhkyttää ääneen, huutaa, takoa nyrkillä otsaansa. Sillä välin vieraat lähtivät, ja naisten punaiset kureliivit ja Pietron mustavalkoinen vartalo katosivat laitumen vihreässä pohjukassa ruusunpunaiseen iltaruskon hohteeseen. Hyvästi, hyvästi! Hän ei enää koskaan saisi nähdä Maddalenaa sellaisena, vapaana ja rakastuneena, yksinäisessä lammastarhassa, rakkaudesta värisevänä vieressään, kuin tuona kevätaamuna. Kaikki oli lopussa.
Ajoneuvot olivat kadonneet näkyvistä, kaikki oli kuolonhiljaista ja tyhjää Eliaksen ympärillä. Kääntyessään palaamaan tupaan hän näki ukko Martinun, joka odotti häntä.
— Lähden pois, — vanhus sanoi. — Tahdotko tulla minua saattamaan,
Elias?
— Kernaasti.
He alkoivat kävellä yhdessä. Aurinko oli mennyt mailleen, ja seutu lepäsi äänetönnä punertavan taivaan alla. Luonnossa vallitsi melkein hartautta uhkuva rauha kuin vahakynttilöiden valaisemassa kirkossa. Ukko Martinu ja Elias kulkivat vaieten laitumen poikki ja istuutuivat vakavina aidalle.
Elias oli alakuloinen; hän ei tiennyt, miten alkaisi ja tuijotti hievahtamatta käsiinsä. Ukko Martinu oivalsi, mikä hänen nuoren ystävänsä mieltä painoi, ja koetti päästää hänet ahdistuksestaan.
— Elias Portolu, — hän virkkoi juhlallisesti, — tiedän, mitä tahtoisit sanoa minulle. Maddalena on rakastunut sinuun.
— Hiljaa! — Elias huomautti säikähtyneenä, laskien kätensä vanhuksen käsivarrelle. — Joka puulla ja pensaalla on korvat, — hän heti lisäsi puolustaakseen säikähdystään.
— Niin on, — "Metsän isä" vastasi vakavasti. Mutta sen, mitä aion sanoa, saattaa kuulla kuka tahansa, alkaen Jumalasta tuolla ylhäällä, kaikkein alhaisimpaan orjaan saakka. Maria Maddalena rakastaa sinua, sinä rakastat häntä. Liittykää toisiinne Jumalan nimessä, sillä hän on luonut teidät toisillenne.
Elias tuijotti häneen. Hän muisti, mitä oli keskustellut pappi Porcheddun kanssa tuona unohtumattomana yönä, häneltä saamansa neuvot ja varoitukset. Kumman neuvoja hänen tuli noudattaa?