He istuivat hetken vaieten. Heidän ympärillään vallitsi syvä, ääretön hiljaisuus; varjot laskeutuivat yli metsien, taivaan puna vaaleni ja vaihtui hienoihin vaaleisiin punasinerviin häiveisiin. Äkkiä Elias tunsi tuon salaperäisen rauhan leviävän sieluunsa.
— Mutta minä aion, — hän virkkoi muuttuneella äänellä, — lähteä pois kotoa.
— Aiotko ottaa itsellesi vaimon? Pidä varasi, ettei asia siten vain pahene.
— En, en koskaan ota vaimoa.
— Mitä siis aiot tehdä?
— Aion lukea papiksi. Kai se teitä suuresti ihmetyttää, setä Martinu?
— Minua ei mikään ihmetytä.
— Minkä neuvon siis annatte minulle? Siinä unessa, jonka näin ensimmäisenä iltana kotiin palattuani ja josta puhuin teille, te itse neuvoitte minua rupeamaan papiksi.
— Unet ovat unia, ja todellisuus on todellisuutta. Elias Portolu, en neuvo sinua luopumaan aikeestasi, jos tunnet itsessäsi kutsumusta, mutta sanon sinulle, ettei sekään voi pelastaa sinua. Olemme ihmisiä, Elias, heikkoja kuin ruoko, paina se tarkoin mieleesi.
— Mitä siis neuvotte?