— Neuvoni olen jo antanut. Palaa kotiisi Nuoroon ja puhu veljesi kanssa.
— Hänen kanssaan! sitä en koskaan tee.
— Puhu siis äitisi kanssa. Hän on hurskas nainen, hän voi valaa palsamia pahimpaankin haavaan
— No niin, lähden sinne, — Elias virkkoi äkillisen innon valtaamana.
Kun hän oli tehnyt tämän päätöksen, ilon välkähdys loisti hänen silmistään. Hän nousi ja astui muutaman askelen. Hän olisi tahtonut heti lähteä matkaan ja vapautua siitä raskaasta taakasta, joka häntä painoi. Kaikki tuntui hänestä niin helpolta ja luonnolliselta, ja muutaman hetken ajan hän tunsi täyteläisempää onnea kuin koskaan ennen elämässään.
— Hyvä, älä hukkaa aikaa, — ukko Martinu sanoi hänelle. Mene jo huomenna, puhu avoimesti, ilman epäröimistä ja ennakkoluuloja. Odotan tässä huomisiltana samaan aikaan. Silloin kerrot minulle, mitä olet tehnyt.
— Minä lähden, ja tulen sitten tähän, setä Martinu. Hyvää yötä ja kiitos!
— Hyvää yötä, Elias Portolu.
Ja kumpikin poistui omaa tietänsä.
Seuraavana iltana samaan aikaan molemmat miehet kohtasivat toisensa samassa paikassa lähellä aitausta. Ympärillä sama ääretön hiljaisuus. Auringonlasku sytytti liekkinsä puiden latvoihin; kaukana äännähteli harakka. Elias oli surullinen ja näytti yhtä väsyneeltä ja kärsivältä kuin ensimmäisinä päivinä paluunsa jälkeen.