— Setä Martinu hyvä, — hän sanoi, — jospa tietäisitte, miten kävi. Kaikki on turhaa, en voi puhua siitä äidilleni enkä kenellekään muullekaan. Eilisiltana tunsin itseni lujaksi, tunsin, että minulla oli leijonan sydän tai oikeammin kovaksi parkittu nahka. No niin, menen levolle, nukun, unissa näen, että muka olen kotona ja puhun äitini kanssa… Kaikki tuntui minusta helpolta. Herään aamulla, lähden matkaan, saavun kotia. Olen yhä vain iloinen, täynnä toivoa ja rohkeutta. Vien äitini syrjään ja tunnen huulillani ne sanat, jotka olin päättänyt lausua hänelle. Hän katselee minua, ja äkkiä sydämeni lyö rajusti ja kurkkuni kuristuu kokoon. Ei, rakas setä Martinu, se on mahdotonta, minä en voi puhua, vaikka kuinka tahtoisin. Ennemmin voisin tehdä rikoksen kuin ilmaista tuon asian vanhemmilleni. Se on mahdotonta.
— Yritä uudelleen, — vanhus kehoitti. Mutta Elias teki vastenmielisyyttä, melkein närkästystä ilmaisevan eleen.
— Ei, ei, — hän vakuutti äänekkäästi. — Älkää koettako taivuttaa minua, setä Martinu. Se menee yli voimieni. Vaikka lähtisin sinne tuhat kertaa, en koskaan saisi sitä sanotuksi.
— Se voi olla totta, — vanhus virkkoi ja näytti muistelevan jotakin. — Mieleeni juolahtaa tapaus, — hän jatkoi hetken kuluttua. — Tosin se oli paljoa pahempaa. Mutta se mies, josta aion kertoa, oli paljoa voimakkaampi kuin sinä, hän oli rohkea, vapaa ennakkoluuloista, hurjaluontoinen. Hän aikoi tehdä rikoksen — eikä se olisi ollut ensimmäinen — hän aikoi surmata kunnon miehen. Tämä teko tuntui hänestä sangen helpolta, ja hän oli jo lujasti päättänyt panna sen täytäntöön. Määräpäivä ja -hetki koitti. Hän menee tuon kunnon miehen taloon, tapaa hänet illallispöydästä ja voisi vaaratta tappaa hänet. Mutta kunnon mies katsoo häneen, ja tuo katse riittää estämään tuon toisen käsivartta nousemasta. Tämä toistuu kaksi, kolme, kymmenen kertaa.
Vanhuksen puhuessa Elias tuijotti häneen järkähtämättä, unohtaen oman ahdistuksensa tuota outoa tarinaa kuunnellessaan. Johan hän ennestään sen tunsikin ja tiesi, että tuo hurjaluontoinen mies oli itse ukko Martinu. Tunsivathan jo kaikki ammoisista ajoista tuon jutun ja tiesivät senkin, että tuo kunnon mies sitten oli kutsunut Martinun luokseen ja antanut hänelle työtä ottaen hänet taloon paimeneksi ja lopulta laitumiensa vartiaksi. Siitä asti Martinusta oli tullut tuon kelpo miehen oikea käsi ja uskollisin palvelija.
Kuullessaan kertomuksen vanhuksen omasta suusta Elias tunsi helpotusta. Sisimmässään hän häpesi heikkouttaan ja alituista päätöksiensä horjuvaisuutta. Mutta kun ei tuollaisen raudanlujan miehen kuin ukko Martinun ollut hurjassa nuoruudessaan onnistunut voittaa rehellisen miehen katseen voimaa, miten voisi hän, heikko nuorukaisparka, voittaa kammonsa ja ilmaista omaisilleen sellaista, jota piti rikoksena?
— Se tapaus, jonka sinulle kerroin, — vanhus lisäsi, — ei tosin ole verrattavissa sinun tarinaasi. Mutta se niinikään todistaa, että meidän yläpuolellamme on olemassa voima, jota emme voi voittaa. Mutta yhtä kaikki, Elias Portolu, jos voit, niin koeta tehdä jotakin.
— Minä en kykene tekemään mitään, setä Martinu — Elias vastasi allapäin.
— Ehkä tahdot, että minä käyn käsiksi asiaan, — vanhus jatkoi miettiväisenä hetken vaiettuaan.
Mutta Elias tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi päättävästi: