— Se ei saa ikinä tapahtua, setä Martinu, ei ikinä! Loukkaatte minua syvästi, jos luulette, että minä olisin sellaista ajatellutkaan. Päinvastoin, jos ilmaisette salaisuuteni, en enää koskaan tahdo nähdä teitä.
— Olet oikeassa. Se ei todellakaan kävisi päinsä.
— Mitä siis neuvotte?
— Olenhan jo neuvonut. Tee jotakin, ole yritteliäs, ajattele tulevaisuutta…
— Niin teen. Annan olojen mennä menojaan. Jos en sitten enää jaksa vastustaa, teen, niinkuin kerroin teille eilisiltana.
— Siinä teet väärin, — vanhus virkkoi nousten. Koeta parastasi, Elias poikani. Se tapaus, josta sinulle kerroin, päättyi hyvin miehen tahdon horjuvaisuuden tähden. Mutta sinun asiasi voi päättyä huonosti. Osaathan kirjoittaa; no niin, jollet voi puhua, niin kirjoita, onhan veljesi lukutaitoinen. Selvittäkää ja sopikaa välinne ja ajatelkaa tulevaisuutta. En sano sinulle muuta.
— Niin, aion todella kirjoittaa.
Toivon kipinä välähti Eliaksen silmissä.
He erosivat päättämättä enää kohdata toisiaan, ja Elias palasi lammastarhan tupaan mieli hiukan keveämpänä.
— Niin, niin, — hän toisti itsekseen — kirjoitan Pietrolle, niinkuin herrat tekevät. Tunnustan hänelle kaiken, ja hän on järkevä ja ottaa huomioon syyni. Onhan minulla kynä ja paperia. Annan Mattian viedä kirjeen… ei… parasta, että vien sen itse. Annan sen äidilleni, jotta hän jättäisi sen veljeni omaan käteen. Niin kaikki kääntyy hyvälle tolalle.