Pitkinä yön hetkinä hän yhä uudelleen ajatteli, miten kirjoittaisi tuon kirjeen. Hänelle selvisi, miten alkaisi, miten lopettaisi. Muu olisi helppoa. Seuraavana aamuna hän heräsi päätös lujana mielessä. Heti ensi tilaisuudessa hän hiipi mielipaikkaansa, johon oli kätkenyt kirjansa, kynän ja mustepullon, ja istuutui ison kiven ääreen, missä saattoi mukavasti kirjoittaa. Hän jäi hetkeksi miettimään.
Oja lorisi vieressä kaislikossa. Miellyttävä aamutuulahdus leyhkäili seljapensaissa ja suhisi pensaissa ja korkeassa ruohikossa.
Elias ajatteli, jo ruskettuneet kädet karkealla paperiliuskalla, jonka oli levittänyt laakealle kivelle. Äkkiä hän kohotti päätään ja jäi kuuntelemaan jotakin kaukaista ääntä. Sitten hän otti käteensä paperin, kynän ja mustepullon ja palasi tupaan. Hän ei voinut voittaa sitä ylempää voimaa, josta ukko Martinu oli puhunut.
V
Tuli kesä. Koko laidunalue muuttui kauniin vaaleankeltaiseksi, paitsi vesakoissa ja ojan varsilla missä kasvullisuus rehoitti troopillisen uhkuvana. Syvästi vaikuttavat ihanat näköalat avautuivat katseelle säteilevinä aamuhetkinä ja kullanhohteisina rusoisina iltoina, tuikkivina tähtiöinä, kun uusikuu salaperäisenä vaelsi hiljaisten metsien yli.
Eliasta kalvoi rakkaus ja suru, mutta hän ei voinut tehdä ratkaisevaa päätöstä, ei ottaa askelta joka olisi ehkäissyt tapahtumien kulkua. Aika riensi. Pietron viljansato oli ollut erinomainen, ja muutaman päivän kuluttua oli määrä viettää häät. Elias ei ollut sen koommin tavannut ukko Martinua eikä halunnutkaan nähdä häntä. Hän melkein karttoi tätä, sillä lohdutuksen asemesta vanhus, jota kuitenkin pidettiin viisaana miehenä, oli luonut helvetin Eliaksen sieluun.
— Entä jos hän olisi oikeassa? — Elias joskus ajatteli. Mutta seuraavassa tuokiossa hän hylkäsi tämän ajatuksen siitäkin syystä, että tunsi olevansa voimaton toimimaan, lähtemään liikkeelle, ilmaisemaan salaisuuttaan ja ennenkaikkea tärvelemään Pietron onnea.
Mutta Maddalenan muisteleminen, hänen kaihoamisensa ja se ajatus, että tämä nainen pian oli auttamattomasti saavuttamattomissa, kidutti häntä. Hän yritti taistella sydäntään ja aistejaan vastaan, nauraa intohimolleen, olla vahva, jommoiseksi isänsä häntä tahtoi. Hiisi vieköön, kyllähän maailmassa on naisia! Ja lopulta saattaa elää ilman niitä, jopa ilman rakkauttakin. Miehen, oikean miehen, tulee nauraa mokomille.
Mutta taistelu oli turha; ilman Maddalenaa kaikki oli tyhjää ja synkkää Eliaksen ympärillä. Yhtä hartaasti kuin hän oli P. Fransiskuksen juhlilla kaihonnut syrjäisten laidunmaiden yksinäisyyttä ja rauhaa, hän nyt odotti Pietron hääpäivää. Silloin ainakin kaikki oli loppuva ainaiseksi. Hänestä tuntui, että hän sen jälkeen paranisi, jälleen saavuttaisi rauhan ja terveyden. Hän tunsi ruumiillisestikin riutuvansa. Noiden pitkien aurinkoisten päivien helle ja tuoksuvien kuutamoöiden petollinen viileys masensi häntä ja nosti hänessä kuumetta.
Tämän synkän mielialan vallassa hän oli alkanut vihata ihmisiä. Isänsäkin ja veljensä Mattia olivat hänelle vastenmielisiä; hän karttoi heitä, harhaili koko päivän pitkin kellervää yksinäistä laidunmaata ja vietti yön taivasalla.