Elias istui yhä kallion laella, lasimaiset silmät tuijottaen kuin lumottuina kuun kirkkaaseen kehään; hän oli siinä liikkumattomana, nähden sekavia näkyjä ja samanlaisen huumauksen ja pyörrytyksen vallassa kuin kotipihassaan ensimmäisenä paluunsa jälkeisenä iltana. Tuulenhenkäys, joka suhisi kaukaisessa metsässä, tuntui hänestä epäselvältä ihmisääneltä, joka kuulosti milloin vienolta, milloin peloittavalta. Mitä tuuli sanoi? Mitä metsä humisi? Hän olisi tahtonut kuulla selvästi tuon äänen, ja hän vuoroin hermostui ja heltyi, kun ei voinut tarkemmin erottaa sitä. Milloin se tuntui pappi Porcheddun, milloin hänen äitinsä, milloin ukko Martinun ääneltä. Hänen mieleensä johtuivat ensimmäisenä iltana ja Isalle-joella nähdyt unet sekä muitakin unia ja näkyjä. Ja hän tunsi sielussaan sekavaa ahdistusta tuon metsän äänen ja noiden unien vuoksi.
Kuu kumotti hänen kasvoilleen ja sai hänet haaveiden ja lumouksen valtaan. Metsän laidan yläpuolella, kaukana näköpiirin rajalla taivas hohti helmenharmaana. Lampaat kävivät vielä etäällä laitumella, ja niiden kellojen alakuloinen kilinä kaikui yön yksinäisyyteen. Elias ei ollut koskaan tuntenut itseään niin surumieliseksi kuin sinä yönä. Hänelle sattuikin jotakin tavatonta: hän rupesi muistelemaan niitä päiviä ja kuukausia, jotka oli viettänyt siinä paikassa; hän muisteli niitä tuntien nöyryyttävämpää surua kuin koskaan ennen. Ja hän ajatteli:
— Enhän ollut tehnyt kaikkea pahaa, mistä minut tuomittiin, mutta ansaitsin kyllä rangaistuksen toisista synneistä. Jollen olisi seurustellut huonojen toverien kanssa, en olisi joutunut siihen paikkaan, olisin tutustunut Maddalenaan ennen Pietroa, enkä nyt olisi näin onneton. Siellä minut kesytettiin ja tehtiin näin herkäksi kuin tyttölapsi. Ja noita muistelmia alinomaa kerron muille ja ikäänkuin kerskailen niillä. Minun pitäisi pikemminkin hävetä.
Hän tunsi punastuvansa, ja taas hänen ajatuksensa hämmentyivät. Ja se epämääräinen ahdistus, joka painoi hänen sydäntään, kävi entistään raskaammaksi, musertavaksi kuin myllynkivi. Lopulta hän taas luuli saavansa kiinni muistoistaan ja erottavansa äänen. Väristys karmi hänen selkäpiitänsä, hänen kasvonsa valahtivat kelmeiksi, hampaat kalisivat — kolmen päivän kuluttua hän menee naimisiin: kaikki on lopussa, — hän huudahti itsekseen. — Tämä tekee minusta lopun, mutta en tee mitään, en hievahda paikaltani, en rohkene…
Epätoivo kouristi häntä, hän suunnitteli mielettömän uskaliaita tuumia:
— Nyt lähden vihdoinkin liikkeelle. En tahdo kuolla: rakastan häntä, ja hän rakastaa minua, sanoihan hän sen minulle siellä, Isalle-joen rannalla… ei, vaan ratsastaessamme… joka tapauksessa hän sen sanoi, ja minä suutelin häntä, ja hän on minun, minun, minun! Tapa minut, veljeni, jos tahdot, mutta hän on minun. Nyt puikahdan alas kalliolta, riennän Nuoroon, järjestän asiat. Kaiken voi järjestää, ukko Martinu on oikeassa. Mutta minun täytyy pitää kiirettä.
Hänen liikahtaessaan kylmät väristykset alkoivat puistattaa häntä alkaen varpaista ja kulkien yli koko ruumiin. Sitten hän jälleen istuutui kääntyen kuuta kohti, kasvot tuhkanharmaina ja hampaat kalisten. Hän muisti myös lupauksen, jonka oli tehnyt tuona iltana itkiessään kuin lapsi P. Fransiskuksen jalkojen juuressa. Mutta kaikki nuo päätökset olivat nyt häipyneet kauas. Hän tunsi olevansa intohimon vallassa ja kykenemätön enää vastustamaan. Hän ajatteli:
— Silloin mielestäni oli niin pitkälti hääpäivään, tuntui kuin ei se koskaan olisi tullut. Nyt sitävastoin se on lähellä, se on jo ylihuomenna. Minun täytyy tehdä jotakin.
— Mutta miksi en voi liikkua? — hän kysyi itseltään järjen välkähdyksen hetkenä. — Koetan liikkua, enkä voi. Jäseneni ovat raskaat kuin kivi. Ja nämä väristykset! Minussa on kuumetta, varmaankin tulen sairaaksi. — Voi, jos sairastun — hän sitten ajatteli kauhistuen. Jos en pääse liikkumaan, ja jos sillä aikaa… Ei, ei, se ei saa tapahtua, minä menen, menen…
Hän nousi vaivoin, laskeutui kalliolta ja kulki horjuen yli sängen ja kuutamossa kiiltävän tuoksuvan niitetyn heinän.