Kuului yhä lammasten tiukujen alakuloista kilinää ja tuulen etäistä suhinaa metsästä. Hän astui edelleen, hän olisi tahtonut juosta, mutta ei voinut, ja tämäntästä hän pysähtyi korvissa kumea suhina ja räikeä vihellysääni.
Äkkiä hän kaatui maahan puun juurelle, jonka ylimpien oksien lomitse kuun melkein häikäisevän loistava silmä katseli häntä. Tuo kuun silmä oli hänen viimeinen aistimuksensa. Senjälkeen hän tunsi vasemman silmän kulmakarvojen kohdalla pistävää kipua, ja hänestä tuntui, kuin häntä olisi isketty kirveellä. Korvien suhina kiihtyi. Mutta pahassa unessaan hän luuli yhä astuvansa eteenpäin ja mutisevansa eriskummaisia sanoja. Hänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut oudolla seudulla, jossa oli kamalia kallionlohkareita, okaisia pensaita, kuivia ohdakkeita, joita kaikkia sinervä kuu valaisi.
Mutta kuumehoureissaan hän kuitenkin täysin muisti, minne oli menossa ja mitä aikoi tehdä. Mutta vaikka hän oli juoksevinaan ja kiipeävinään kallioille hyppien pensasten yli, hikeä valuen, uupuneena ja ahdistuksissaan, hänen ei onnistunut poistua tuosta salaperäisestä paikasta. Ja hän oli siitä sanomattoman suuttunut ja pahoillaan. Kaikki nivelet olivat hellät, selkä oli kuin poikki, jalat, kädet ja ohimot värähtelivät, ja hän oli ylt'yleensä hiessä. Ja yhä hän vain riensi eteenpäin noiden kukkuloiden yli, jotka herättivät hänessä kammoa kuun himmeässä sinihohteessa, joka oli pimeyttä kaameampi. Kuinka kauan kestikään tuota taistelua kallioita, pensaita, ohdakkeita vastaan, tuota näkymättömien hirviöiden ja kaamean valaistuksen kammoa, sitä hän ei jäljestäpäin voinut sanoa.
Lopulta tuli hetki, jona väsynyt ja masentunut sielu vaipui tajuttomuuden synkkään kuiluun, vaikka ruumiin kärsimystä yhä jatkui. Sitten alkoi himmeä sarastuksen valo laskeutua tuohon kuiluun, se kasvoi kasvamistaan, sielu alkoi tajuta ruumiin kärsimyksen, mutta houreet olivat ohi, ja kuumesairas avasi taas silmänsä todellisuuteen.
Hän oli kotonaan Nuorossa vaatimattomassa valkoisessa pienessä huoneessaan ja makasi vuoteessaan karkean huopapeitteen alla. Huoneeseen tunki puoleksi suljetusta pienestä ikkunasta hämärä valo. Tieltä kuului lasten iloista huutoa ja pihasta, keittiöstä ja viereisistä huoneista hiljaista äänten sorinaa. Siellä oli varmaankin paljon väkeä. Mitä he sanoivat? Mitä tekivät? Oliko Maddalena siellä, oliko Pietro? Joko he olivat viettäneet häänsä?
Elias tunsi jähmettyvänsä. Mutta hän ei enää hourinut, ja vaikka Maddalena vielä vihkimättömänä olisi astunut sisään, hän ei olisi sanonut hänelle mitään. Päinvastoin hän toivoi, että häät jo olisivat ohi, mutta samalla häntä kouristi raju suru, ja hän halusi kuolla.
Mutta kuoleman asemesta palasi elämä, palasi levottomuus. Oliko hän kuumehoureissaan puhunut salaisuuksiaan? Mitä oli tapahtunut? Kuinka he olivat löytäneet hänet? Oliko Maddalena nähnyt hänet, ja oliko tämän tullut häntä surku? Ajatellessaan tuota Maddalenan surkua hän heltyi ja halusi taas kuolla.
Juuri samassa Annedda muori astui sisään. Hän huomasi heti, että Eliaksen tila oli parempi, ja kumartui pieluksen yli ilon ja säälin hymy huulillaan.
— Tietäneekö hän sen? — Elias ajatteli painaen kelmeät luomensa umpeen.
— Poikani, kuinka voit? — äiti kysyi laskien kätensä hänen otsalleen.