— Kohtalaisesti.
— Jumala olkoon kiitetty. Sinussa oli ankara kuume, Elias. Olivat vähällä siirtää häät tuonnemmaksi…
— Hän tietää sen, — Elias ajatteli tuskan raatelemana.
— Tänä aamuna tilasi oli jo parempi. Veljesi vihittiin kello kymmenen.
— He eivät näy tietävän mitään, — Elias ajatteli. Mutta tämä ajatus ei riittänyt keventämään sitä sanomatonta surua, jonka äidin sanat hänessä herättivät. Sillä sisimmässään hän oli vielä toivonut. Mitä oli hän toivonut? Sitä hän ei itsekään tiennyt — jotakin epämääräistä, mahdotonta, mutta sittenkin hän oli toivonut.
Nyt oli kaikki lopussa. Hän sulki silmänsä, ei sanonut enää mitään eikä kuullut, mitä äiti mahdollisesti vielä puhui. Hänen ruumiinsa oli jäykkä, raskas, liikkumaton kuin kivi, ja hän tunsi, ettei olisi voinut kääntyä, vaikka olisi tahtonutkin.
Kaikki oli lopussa.
Annedda muori jätti hänet jälleen yksikseen. Kun äiti avasi oven, Elias kuuli keittiöstä ja pihasta selvemmin häävieraiden äänet ja naurun. Hän avasi silmänsä, katseli seiniä, joilla iltahämärän valo heikkenemistään heikkeni, ja ajatteli noiden toisten iloa, jotka eivät olleet huolissaan hänen tähtensä. Ja hänen surunsa ja yksinäisyytensä tuntui vielä raskaammalta. Hän itki hiljaa vaipuen tuskan valtaan, joka oli kovempi kuin kuolon kauhu.
Sillävälin Annedda muori levitti tietoa Eliaksen tilan paranemisesta, ja tämä tieto poisti perheen jäsenten ja harvojen kutsuvieraiden mielestä — kaikki nuoren parin sukulaisia, — sen varjon, jonka Eliaksen tauti oli luonut heidän iloonsa. Kaikkein enimmin siitä iloitsi ukko Portolu.
— P. Fransiskus olkoon ylistetty, — hän virkkoi kavahtaen seisomaan.
— Jos poikani olisi kuollut, en olisi jaksanut sitä kestää.
Lähtekäämme katsomaan häntä, pitämään hänelle seuraa.