— Tuo mies kerskaili, että hänet pian armahdettaisiin, että muka eräs ministeri oli hänen sukulaisensa ja että hänellä oli toisia sukulaisia kuninkaan hovissa, Mutta sensijaan hän jäi vankilaan minun jälkeeni; ei kukaan hänelle kirjoittanut, ei kukaan lähettänyt hänelle niin kolikkoa. Niissä paikoissa kuolee nälkään, jumaliste, jos vain ei ole kolikoita. Ja vanginvartiat sitten! — hän huudahti irvistellen, — ne ovat oikeita pyöveleitä. Ne ovat melkein kaikki napolilaisia, ja jos näkevät, että olet kuolemaisillasi, sylkäisevät sinua kasvoihin. Ennen lähtöäni sanoin yhdelle heistä: "Koetapa tulla meidän maillemme, senkin kutale, niin väännän niskasi nurin!"
— Niin, — Mattia virkkoi — koettakoonpa tuo lurjus tulla lähelle meidän laidunmaitamme, niin juotammepa hänelle heraa!
— Hän kyllä kaihtaa tätä loukkua. — Kuka kaihtaa? — ukko Portolu kysäisi tullen lähemmä.
— Vanginvartia, joka sylki Eliasta kasvoihin, — Mattia selitti.
— Mitä hittoa! Ei hän sylkenyt kasvoihini: mitä joutavia sinä laskettelet?
Kaikki remahtivat nauruun, ja ukko Portolu huusi:
— Sitä ei Elias olisikaan sallinut. Yhdellä nyrkiniskulla hän olisi iskenyt hampaat suusta tuolta mieheltä. Elias on mies. Me, nähkääs, olemme kaikki miehiä, emmekä tuoreesta juustosta tehtyjä nukkeja kuin mannermaalaiset, vaikka he ovatkin miesten vanginvartioina.
— Älkää puhuko pötyä! — Elias virkkoi kohauttaen olkapäitään. — Vanginvartiat ovat lurjuksia. Mutta siellä oli herrojakin! Hienoja herroja, jotka ajavat vaunuissa ja joilla vankilaan tullessaan on useita tuhansia liiroja pankissa.
Vanha Portolu suuttui, sylkäisi ja sanoi:
— Mihin ne kelpaavat nuo hienot herrat, he ovat pehmeätä juustoa!
Panehan heidät heittämään paula vikurin hevosen kaulaan, ottamaan
kiinni sonni tai laukaisemaan pyssy! Sitä ennen he kuolevat kauhuunsa.
Minun lampaani ovat rohkeampia, jumal'avita.