— Ja kuitenkin… kuitenkin — Elias intti, — jospa näkisitte.
— Mitä sinä olet nähnyt elämästä, — ukko Portolu keskeytti ylenkatseellisesti. — Sinä et tiedä maailman menosta hölynpölyä. Sinun ikäisenäsi minäkään en ollut kokenut mitään. Mutta myöhemmin olen kokenut ja tiedän, millaisia ovat herrat, millaisia mannermaalaiset ja millaisia sardinialaiset. Sinä olet vasta kuorestaan päässyt kananpoika.
— Kyllä kai kananpoika! — Elias mutisi katkera hymy huulillaan.
— Pikemminkin kukko! — Mattia sanoi.
Ja Farre virkkoi ovelasti:
— Ei, linnunpoika.
— Häkistään karannut! — toiset huusivat nauraen.
Keskustelu kävi yleiseksi. Elias kertoi edelleen enemmän tai vähemmän tarkkoja muistojaan henkilöistä ja paikoista, joista oli eronnut, toiset tekivät huomautuksiaan ja nauroivat. Annedda muori kuunteli niinikään keveä hymy levollisilla kasvoillaan, mutta ei kyennyt, huonokuuloinen kun oli, erottamaan kaikkia Eliaksen sanoja. Mutta Farre, joka istui hänen vieressään, pani päänsä hänen korvansa juureen ja toisti äänekkäästi kotiin palanneen kertomukset. Tällä aikaa saapui uutta väkeä, tuttavia, naapureita, sukulaisia. He menivät Eliaksen luo, monet suutelivat häntä, ja kaikki toivottivat:
— Kulukoon sata vuotta toiseen onnettomuuteen!
— Jumala sen suokoon! — Elias vastasi nykäisten lakin alemmaksi otsalleen.