— Tahtoisin puhua hänen kanssaan, mutta mitä minun pitää sanoa? — Elias ajatteli puristaen kuin kouristuksessa käsivarrellaan Maddalenan vyötäisiä. Mutta turhaan hän haki sanaa, yhtä ainoata sanaa. Tämän voimattomuutensa ahdistamana hän halusi mielettömästi nostaa naisensa käsivarrelleen, murtautua typerien ja uteliaiden katselijoiden kehän läpi ja paeta kauas yksinäiseen seutuun, yhdellä ainoalla huudolla ilmaisten koko intohimonsa ja kärsimyksensä… Mutta Pietro seisoi siinä peloittavana kuin sfinksi, kasvoillaan irvistelevä naamio, ja Elias oli jo jonkin aikaa tuntenut omituista pelkoa veljeään kohtaan.
— Tiesiköhän veli, aavistiko hän? Saattoiko hän olla niin yksinkertainen, ettei veljensä silmistä lukenut sitä kauheaa intohimoa, joka kalvoi häntä?
— Mitä se minua liikuttaa? — Elias ajatteli kauhistuneena tehtyään itselleen nuo kysymykset. Eikä hän kantanut kaunaa Pietrolle, joka hänessä herätti ainoastaan pelkoa ja joskus omituista, lapsellista sääliä. — Hän on onnettomampi minua, hän kun rakastaa vaimoaan, joka ei rakasta häntä, — hän ajatteli. — Pietro, veljeni, kuinka suuresti olemmekaan erehtyneet!
Tanssin aikana, jolloin hän oli melkein suunniltaan, hurjien halujensa vallassa, kaikki nämä ajatukset sukelsivat uudelleen esiin. Posetiivin sävelet, väen melu, tanssi, naamio, Maddalenan kosketus, kaikki hämmensi hänen mieltänsä ja valoi tulta hänen vereensä. Tuli hetki, jona hän ei enää nähnyt mitään; hän kumartui huohottaen ja virkkoi Maddalenalle jotakin, mitä tämä ei erottanut, mutta mikä sai hänet kohottamaan katseensa. Elias katseli häntä pitkään, epätoivoisesti, ja siitä hetkestä hänen aivoissaan liikkui yksi ainoa piintynyt ajatus, joka syrjäytti kaiken muun.
Tanssi taukosi, katsojien piiri hajaantui, ja Portolun nuorten naamioryhmä alkoi taas kuljeksia kaduilla väkijoukossa. Ilta tuli himmeänä ja usvaisena. Elias seurasi ryhmäänsä kulkien kuin unessa ja huomasi viimein olevansa tiellä hiljaisen kotinsa ja pensasaidan edustalla.
Pienellä pihalla Annedda muori istui odottaen kädet ristissä esiliinan alla. Ehkä hän rukoili karkoittaakseen kiusauksen, joka saattoi houkutella hänen naamioituja lapsiaan — hänestä naamio oli paholaisen vertauskuva. Nuorten äkkiä painuessa pihaan hän säpsähti. Ehkä pahansuopa henki kuiskasi hänelle, että rukous oli turhaa, että paha pääsi voitolle, että kuolemansynti tunkeutui tähän ennen niin puhtaaseen kotiin. Liedessä paloi tuli, ja kissa, joka istui hiljaa ikkunalaudalla tuijottaen kauas, näytti juhlallisesti vaipuneen katselemaan unelmoivaa hämärää ja harmaansinisiä näköpiirin rajalla kohoavia vuoria.
— Onko teillä ollut hauskaa? Olikin jo aika tulla kotiin, — Annedda muori sanoi valittavalla äänellä.
— Tulimme paha kyllä vähän viipyneeksi, — Maddalena myönsi silti kuulostamatta suuttuneelta.
— Tulkaa, tulkaa, menehdyn kuumuuteen.
Ja hän riensi ystävättäriensä edellä kapeita ulkoportaita. Tällävälin Elias riisui kasvoiltaan naamion, ja Pietro, joka heti kotia palattuaan oli riuhtaissut pois omansa, juoksi vesikiulun ääreen, nosti sen huulilleen ja joi ahnaasti.