— Kuinka sinun on jano, — Annedda huomautti.
— Jano ja nälkä, äiti rakas. Anna minulle jotakin syödäkseni, sitten lähden takaisin tanssilavalle.
Ja hän meni seinään kiinnitetyn pöydän ääreen, jolla oli leipäkori ja tähteitä oivallisesta päivällisestä: rasvassa keitettyjä papuja, catras-ohukaisia, munia, maitoa, viinaa — kaikki ruokia, joita nuorolaiset syövät karnevaalin aikana.
— Olet mieletön, — Annedda sanoi. — Rauhoittakoon P. Fransiskus sinut, mitä aiotkaan tehdä? Sinun pitää syödä illallista meidän toisten kanssa, ja sitten sinun pitää mennä nukkumaan. Tällaisina öinä ei sovi lähteä ulkosalle. Riisu nyt yltäsi tuo puku.
— Ehei, pikku äiti! Karnevaali on vain kerran vuodessa. Minä palaan tanssimaan, ja Elias veli tulee mukaan. Siitä on jo aikoja, kun pidimme näin hauskaa yhdessä.
Eliaksen rusottavat ja kauniit kasvot, jotka pistivät esiin naismaisesta naamiopuvusta, synkistyivät. Pahoittivatko veljen sanat häntä? Vai häpesikö hän sitä hurjaa ilontunnetta, jota hän oli vaistomaisesti kokenut kuullessaan, että Pietro aikoi viettää yön poissa kotoa?
— Erehdyt, jos luulet minun lähtevän mukaani, — hän virkkoi.
Sitten hän pakottaen itsensä tyyneksi lisäsi:
— Parasta olisi, ettet sinäkään menisi. Kuuletko, Pietro?
— Minä kyllä lähden. Ensin syön illallista, ja sitten menen. Ja sinäkin tulet sinne, Elias. Saatpa nähdä, kuinka hauskaa siellä on. No, tule nyt syömään.