— En nyt jouda, menen riisumaan tämän puvun.
— Antakaa minulle viiniä, äiti. Jospa tietäisitte, kuinka meillä oli hauskaa. Me… tuota noin… emme tanssineet, älkää uskoko, vaikka niin kertoisivatkin teille! — näin Pietro huudahti alkaen ahmien syödä. — Täytyy kai nauttia nuoruudestaan, onko siinä mitään pahaa? Minä tosin en osaa tanssia, mutta minulla on silti yhtä hauska. Kuinka nuo naiset osaavat huvitella! Ja tuo munkki sitten! Ja avaramekkoinen mies! Ha, ha, haa! — hän nauroi itsekseen.
— Varo toki, ettet tahraa liivejäsi. Tahdotko juustoa? Oi, kiusaus vetää teitä puoleensa, poikani, mutta sitten tulee paasto. Menettekö edes rippi-isän luo tunnustamaan syntinne?
Elias säpsähti. Hän oli jo muutaman hetken seisonut kynnyksellä epäröiden ja ikäänkuin kuunnellen etäistä ääntä.
— Entä jos söisit illallista ja sitten lähtisit ulos veljesi kanssa? — näin tuo ääni sanoi. — Kuuletko, mitä äitisi sanoo? Menetkö rippi-isän luo?
Mutta hän ei voinut totella tuota ääntä. Kiusaus voitti hänet, nujersi hänet ollen häntä tuhat kertaa voimakkaampi. Oli turhaa taistella, sillä se oli jo voittanut, aikoja sitten. Hän kävi riisumassa naamiopukunsa, sitten hän istuutui pihalle samaan paikkaan, jossa äiti oli äsken istunut. Yksi ainoa halu hallitsi häntä: että Pietro menisi matkoihinsa, ja yksi ainoa pelko: että Pietro jäisi kotia. Mutta heti Maddalenan ystävättärien lähdettyä Pietro tuli pihalle ja sanoi veljelle:
— Etkö nyt sentään tule mukaan?
— En totisesti.
— Hupsu! Minä lähden, ja aion pitää lystiä. Avaathan minulle portin, kun palaan kotia?
Elias ei vastannut istuessaan siinä kumarassa kyynäspäät polvilla ja pää käsien välissä. Hän vapisi kammosta ja himosta eikä enää rohjennut katsoa Pietroon. Tämä lähti.