— Tule iltaruoalle, — Annedda muori kehoitti jo toiseen kertaan ulko-ovelta.
— En tahdo syödä mitään, voin hiukan pahoin, — Elias vastasi ja istui kauan liikkumatta, pää yhä käsien välissä.
Sisällä hän kuuli Maddalenan puhuvan iloisesti, niinkuin ei koskaan ennen ollut kuullut hänen tekevän, ja hänen äänensä kuulosti vallan muuttuneelta. Hän kertoi anopilleen kaikki naamiohuvien yksityisseikat, hän nauroi, ja Elias kuvitteli näkevänsä, kuinka hänen silmänsä loistivat ja poskensa hehkuivat. Viimein molemmat naiset vetäytyivät huoneisiinsa, ja kaikki Eliaksen ympärillä vaipui hiljaisuuteen. Tuli paloi yhä liedessä, peloittava äänettömyys vallitsi ilmassa ja pienessä pihassa.
Elias nousi. Hänen selkänsä oli kuin poikki, hänen sydämensä hakkasi rajusti, ja veri, joka hurjasti kiersi suonissa ja karkasi päähän, sumensi hänen aivonsa. Tässä tilassa hän äänettömästi nousi kapeita portaita ja naputti hiljaa Maddalenan ovelle. Tämä oli ilmeisesti vielä hereillä, sillä hän vastasi heti:
— Kuka siellä?
— Avaa, — Elias sanoi puoliääneen, liikutettuna, minä se olen, minulla on sinulle jotakin sanottavaa.
— Odota, — Maddalena sanoi vallan tyynesti. Heti senjälkeen hän avasi oven.
— Mitä tahdot? Voitko kovin pahoin, Elias, mikä sinua vaivaa?
Sanoessaan niin hän katsoi Eliakseen ja kalpeni. Hän oli avannut mitään pahaa aavistamatta, mutta nähdessään nuoren miehen kasvot kuolonkalpeina ja hänen silmissään mielettömyyden tuikkeen hän ymmärsi kaiken ja pelästyi.
Elias tuli sisään ja veti oven perässään kiinni. Maddalena olisi voinut huutaa apua ja pelastua, mutta hän vaikeni eikä liikahtanut paikaltaan.