VII
Aamuyöstä Pietro palasi kotiin sikahumalassa. Elias avasi hänelle portin ja vetäytyi sitten huoneeseensa, mutta jo ennen päivänkoittoa hän taas oli pihalla ja ennen auringonnousua matkalla lammastarhaan.
Oli synkkä, lyijynvärinen, mutta leuto päivänkoitto. Taivaan peitti yksi ainoa liikkumaton paksu pilvi, joka harmaan kiviholvin tavoin kaareutui elottoman maiseman yllä. Elias ratsasti yksin ja orpona tässä kuolonhiljaisuudessa. Ei kuulunut ääntä, ei liikkunut lehti. Vesikin virtasi maantienojissa vihreänä, kylmänä ja äänettömänä. Eliaksen kasvot olivat yhtä harmaat kuin taivas, ja silmien alla hänellä oli tummat kehät.
Hänestä tuntui, kuinhan olisi juuri herännyt unesta, joka oli jumalainen, mutta samalla hirvittävä, ja onnen- ja kauhunsekainen tunne täytti hänen sydämensä. Tuo onni, jos sitä saattoi onneksi sanoa, vaihtui aina kauhistukseksi, sillä tapahtuneen rikoksen tietoisuus oli vallitsevana ja raateli hellittämättä hänen sydäntään.
Eliaksen sielun hyvät ja uskonnolliset tunteet heräsivät jälleen äkkiä eloon tuona kolkkona ja uhkaavana paastoviikon aamuna ja saivat hänet musertuneena ajattelemaan tekonsa koko kauheaa todellisuutta.
— Se ei ole totta, se oli uni, — näin hän koetti pettää itseään ja puristi lujasti ohjia aamuviileän kohmettamilla sormillaan. — Uni. Olenhan nähnyt unta Isalle-joen rannalla ja monta kertaa laidunmailla. Mutta ei! ei! ei! Mitä koetat luulotella itsellesi, Elias Portolu? Olet kurja mies, hullu, halpamaisin ja kelvottomin ihmisistä.
Mutta näin ankarasti soimatessaan itseään hän jälleen vaipui muistelmiin, ja hänen jäsenensä värähtelivät autuudesta, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Sitten hän kävi entistään levottomammaksi, häpeän ja tunnontuskien ryöppy kuohahti koko hänen olemukseensa, ja kauhistus ja mieletön halu piestä itseään, lyödä itseään korville, purra nyrkkejään puistatti häntä kuin raivotautista koiraa.
Silloin hän taas alkoi soimata itseään:
— Olet halpa, kurja raukka, olet mielipuoli, Elias Portolu, sinä hirtehinen. Mitä hyvää äitisi, isäsi, veljesi ovatkaan voineet sinulta odottaa! Olet tahrannut oman kotisi, olet pettänyt veljesi, äitisi, itsesi. Kain, Juudas, retku, heittiö! Mitä nyt teet? Mitä muuta voisit enää tehdä kuin lyödä itseäsi kirveellä otsaan?
Silti hän tunsi nyt rakastavansa Maddalenaa kuolettavasti; hän tunsi, että hän ensi tilaisuuden sattuessa suistuisi uuteen lankeemukseen, ja tämä ajatus sai hänen hiuksensa nousemaan pystyyn. Näin hän ratsasti edelleen. Saavuttuaan laitumen aitausaukolle hän kohotti silmänsä ja katseli kuin unissa maisemaa, joka levisi hänen eteensä alakuloisena talvisessa vihreydessään, kallioita, metsän yläreunaa, joka synkkänä kohosi harmaalle taivaalle. Luonto näytti hänestä muuttuneelta, hänelle vihamieliseltä.