— Mitä olen tehnyt? Mitä olen tehnyt? Miten kestän isäni katseen?
Ja kuitenkin hän kesti sen. Lisäksi hänen täytyi kuunnella ukon loruja, jotka koskivat häneen kipeästi.
— Piditkö lystiä, karitsani? Sen jo näkee kasvoistasikin, oletpa vallan hiivanvärinen. Varmaankin naamioit itsesi, tanssit ja valvoit. Jo sen lukee naamastasi. Ja sillä aikaa isäsi oli täällä raatamassa ja vartioimassa laidunta pahantekijöiltä, kun sinä vain huvittelit. Mutta älä luule, että olen kateellinen. Nyt on sinun aikasi huvitella, minun aikani on jo ohitse. Ja mitä Annedda muori puuhailee? Mutta kas, onpa hän lähettänyt minulle kakkuja ja ohukaisia. Hän ei unohda vanhaa paimentaan. Entä Maddalenani, mitä hän tekee? Huvittelee kaiketi? Huvitelkoon vain, tuo pieni kyyhky. Hän on pyhimys, samoin kuin anoppinsakin. Hän tulee enemmän Anneddaan kuin te omat lapset.
— Jospa hän tietäisi, — Elias ajatteli vapisten; jokainen isän sana pisti hänen sydämeensä. Kun hän ei voinut syventyä ajatuksiinsa isänsä läsnäollessa, hän ensi tilaisuudessa vetäytyi yksinäisyyteen. Ja vaikk'ei hän tahtonut sitä itselleen tunnustaa, hän halusi tavata ukko Martinua. Mutta vanhusta ei näkynyt. Kulkiessaan laitumen poikki hän vain kohtasi veljensä Mattian, joka maleksi umpimähkään hiljakseen, kädessä pitkä raippa. Ketään muuta ei ollut liikkeellä.
Elias muisteli naamiohuveja, meluavaa kirjavaa kansanjoukkoa, tanssiansa Maddalenan kanssa. Jokainen pieninkin yksityiskohta sai hänen sisimpänsä kuohuksiin. Kaikki nuo hänen näkemänsä ihmiset olivat onnellisia, hänet vain oli tuomittu harhailemaan yksinäisyydessä, hänen onnensa vaihtui tuskaksi. Hän alkoi taas tuntea sisimmässään kapinanhenkeä. Miksi hän ei edelleen antautuisi nautintoon, kun hänen sielunsa kuitenkin oli auttamattomasti syöksynyt kadotukseen?
— Olen houkka, — hän ajatteli. — Maddalena sanoi, ettei hän enää voi elää ilman minua, ja minä vannoin, että olen aina hänen. Miksi tekisin hänet onnettomaksi? Mitään muuta pahaa emme tee maailmassa, elämme aina kuin mies ja vaimo, eikä Pietron koskaan tarvitse kärsiä meidän tähtemme. — Ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän kuvitteli näin suurta onnea. Mutta seuraavassa tuokiossa hän tunsi, miten paljon kamalaa piili tässä unelmassa, ja hänen teki mielensä kieriskellä maassa, raastaa kallioita, toitottaa kaikkialla syntiään, takoa päätään kiviin, unohtaakseen, nyhtääkseen mielestään intohimon ja muistot.
Illan hämärtyessä hänet valtasi voittamaton surumielisyys ja kaipuu. Hän katseli Nuoron puoleista taivaanrantaa, toivoen pääsevänsä palaamaan, tapaavansa Maddalenan — ainakin näkevänsä hänet kaukaa, saavansa puristaa hänen kättään tai painaa päänsä hänen syliinsä, itkeäkseen siinä kuin lapsi. — Minä lähden, lähden, — hän soperteli niinkuin sinä yönä, jolloin kuume kaatoi hänet puun juurelle. — Lähden, lähden.
Ja hän lähti todella kävelemään, mutta kohta ensi askelilla hän tajusi, ettei häntä ajanut liikkeelle ainoastaan kaipaus nähdä jälleen Maddalena, vaan myös kuolemansynti, pahahenki, uuden lankeemuksen paholainen.
— Minne menet, Elias Portolu? — hän kysyi itseltään. — Etkö siis ole mies? — Eikä hän mennyt, mutta hän pelkäsi itseään ja heikkouttaan. Hänen päähänsä pälkähti aikomus heittäytyä isänsä jalkojen juureen, tunnustaa hänelle kaikki ja rukoilla:
— Sitokaa minut, isä, kahden kallion väliin, älkää päästäkö minua sinne, älkää jättäkö minua yksin, suojelkaa minua pahalta hengeltä!