— Oletko käynyt kotonasi Nuorossa?
— En karnevaalin viimeisen päivän jälkeen. — Oletko senjälkeen hakenut minua?
— Olen.
Nyt Elias vaistosi, että Martinu aavisti kaiken, ja hän punastui.
— Näytät riutuneelta, — ukko Martinu sanoi katsoen häntä tiukasti kasvoihin. Kuolemansynti on piirrettynä kasvoihisi. Mitä hyödyttää hakea minua, kun et enää tarvitse neuvojani?
Niinkuin edellisilläkin kerroilla Elias nytkin katsahti säikähtyneillä lapsensilmillään vanhuksen samalla lempeisiin ja hurjiin metsäsiansilmiin, ja tämä tunsi kivikovan sydämensä heltyvän. Hänestä tuntui, että Elias, tuo kaunis ja heikko nuorukainen, haki kuin lampaan vuona myrskysäällä suojaa tammen juurelta.
— Mitä hyödyttää nuhdella häntä? — ukko ajatteli, — hän kärsii, sen näkee selvästi, hän punastuu. Jos lyö häntä, se on samaa kuin löisi kirveellä ruokoa.
Silti hän kysyi häneltä karskilla äänellä:
— Miksi nyt tulit, Elias Portolu? Mitä minun pitäisi sanoa? Sinun olisi pitänyt noudattaa ensimmäisiä neuvojani.
— Sanoja, sanoja! — Elias huudahti epätoivoissaan. — Onko sanottu, ettei veljeni olisi surmannut minua, jos olisin noudattanut ensimmäisiä neuvojanne? Ja silloin en kuitenkaan olisi loukannut häntä niinkuin nyt, eikä hän nyt notkista hiuskarvaakaan päästäni… Näin käy tässä maailmassa, setä Martinu. Se on kohtalo… pahahenki, joka vainoaa meitä.