— Miksi siis tulit?
— No niin, — Elias jatkoi yhä kiihkeämmin, — olen todella tullut vieläkin pyytämään teiltä neuvoa, ja olen varma, että neuvonne on oleva hyvä. Olen tullut pyytämään teiltä apua, ja tiedän, että te, estääksenne minua menemästä Nuoroon, ennenkuin kiusaus on herjennyt minua ahdistamasta, kykenisitte kahlehtimaan ja piilottamaan minut. Mutta en minä silti tiedä, voisinko nytkään noudattaa neuvoanne ja enkö minä teidän kiinnittäessänne kahletta koettaisi purra käsiänne ja karata, seuratakseni pahanhengen ääntä?
— Pahahenki! Pahahenki! — ukko mörähti, kohauttaen ylenkatseellisesti olkapäitään. Mene jo matkoihisi pahoine henkinesi! Olen kyllästynyt kuulemaan sinun puhuvan noin. Kuka on pahahenki? Pahahenki olemme me itse.
— Ettekö te siis usko pahaanhenkeen? Entä Jumalaan?
— Minä en usko mihinkään, Elias Portolu! Mutta kun olen pyytänyt neuvoa, olen noudattanut sitä, ja kun olen anonut apua, olen suudellut avunantajan kättä, enkä ole purrut sitä. Purkoon sinua kyykäärme, Elias Portolu!
Elias hymyili surullisesta.
— Sehän oli vain puhetapa, setä Martinu.
— Hyvä. Jos se vain oli puhetapa, niin tahdon minäkin sanoa sinulle, että kun tulit pyytämään minulta neuvoa, jota et aio noudattaa, ja kehoittamaan, että sitoisin sinut kahleisiin, jotta purisit kättäni, oli vallan turhaa, että vaivauduit tänne. Sinä uskot pahaanhenkeen? Hyvä. Tartu sitten sen sarviin ja sido se kiinni, mutta varo, ettei se pääse puremaan.
Vanhus puhui pilkallisesti, ja hänen äänenpainossaan oli enemmän kuin sanoissa tuota purevaa ivallista sävyä, jonka ainoastaan orunalaiset osaavat antaa puheelleen. Eliaksen kasvoissa kuvastui lapsellinen ahdistus.
— Setä Martinu, — hän sanoi rukoillen, — siinäkö koko viisautenne?
Surmaatte epätoivoisen ihmisen?