— Enhän minä ole mikään viisas enkä oppinut, Elias Portolu, mutta sen tiedän, että oma uskonsa kutakin auttakoon. Sinä, joka uskot Jumalaan ja paholaiseen, olet tullut pyytämään neuvoa minulta, joka uskon ainoastaan ihmisen omaan voimaan. Sinä iskit kirveesi kiveen, ja samoin tein minäkin; olen erehtynyt antaessani sinulle neuvon, joka ei vastaa sinun luonnonlaatuasi. Sen pitemmälle ei minun viisauteni ulotu, Elias. Aasikin on minua viisaampi. Kuka tietää, niin minäkin sanon, enkö ole vahingoittanut sinua, sensijaan että olisin sinua hyödyttänyt. Sinun pitää mennä kysymään neuvoa papilta. Mutta onhan sinulla siihen vielä aikaa. Sen enempää ei minulla ole sinulle sanottavaa.
Elias tunsi, että vanhus oli oikeassa, ja hänen mieleensä johtui heti se keskustelu, joka hänellä oli ollut pappi Porcheddun kanssa kuutamoyönä ylhäällä P. Fransiskuksen kirkon läheisyydessä.
— Tunnen todella papin, — hän sanoi, — joka kerran antoi minulle neuvoja ja sai minut lujasti vastustamaan viettelyksiä. Hän on iloinen mies, joka huvittelee, mutta on silti syvästi jumalinen. Ja kuinka älykäs hän on! Hän arvasi heti salaisuuteni, samoin kuin te, setä Martinu, eikä siihen ole pystynyt yksikään niistä, joiden kanssa joka päivä seurustelen. Aion lähteä pappi Porcheddun puheille.
— Onko hän nuorolainen?
— Ei ole, mutta hän asuu Nuorossa.
— No niin, lähde sinne, lähde heti.
— Minua peloittaa, setä Martinu.
— Mitä pelkäät, jäniksenpoika? — vanhus huusi.
— Pelkään, että joudun Maddalenan kanssa kahden, — Elias vastasi silmät säikähtyneinä.
— Voi, Elias Portolu, oletpa suorastaan naurettava. Mikä eläin oletkaan? Oletko jänis? Kissa? Kana? Sisilisko?