Ja hänen silmiinsä oli todella tullut uusi ilme, puhdas ja rohkea välke kuvastui niistä. Mutta hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hänen kätensä vapisivat. Martinu katseli häntä pitkään vaieten ja kysyi häneltä sitten, lähtisivätkö he heti. Elias hillitsi halunsa koetella voimiaan jälleen tavatessaan Maddalenan ja vastasi myöntäen.
— Ripitin itseni, — hän sanoi vanhukselle, heti kun he olivat kahden. — Kahden viikon kuluttua tulen takaisin käydäkseni Herran ehtoollisella ja saadakseni vastauksen pappi Porcheddulta.
— Minkä vastauksen?
— Aion papiksi, — Elias virkkoi hiljentäen ääntänsä. — Onkin jo aika. Siinä on minun tieni.
Vanhus ei sanonut mitään. Näytti siltä, kuin hänen sielunsa taas olisi ollut kaukana Eliaksen sielusta ja kuin hän ei enää olisi välittänyt nuoren miehen teoista. Tämä ei pahoittanut Eliaksen mieltä, sillä hänenkin sielunsa oli kaukana vanhuksesta ja kaikesta, mitä aikaisemmin oli tapahtunut.
Eräänlainen haltioituminen valtasi hänet. Ahdistus, levottomuus, häpeä ja epäröiminen olivat kokonaan kadonneet hänestä. Hän luuli näkevänsä edessään tasaisen valkoisen tien, ja hänen silmiensä eteen aukeni näköala, joka oli puhdas ja kirkas kuin sinitaivas tuona seesteisenä aamuhetkenä.
— Pappi Porcheddu ajaa asiaani ja tekee kaiken voitavansa, ja parin tai kolmen viikon kuluttua asia on alulla — Elias sanoi liikutettuna, puhuen pikemmin itselleen kuin ukko Martinulle. Ja sitten kaikki käy hyvin, saattepa nähdä. Tämä tietysti vaatii kuluja, mutta onhan isälläni rahoja, ja hän antaa kernaasti.
— No hyvä, hyvä. Jos tämä on sinun tiesi, niin ala sitten kulkea sitä pitkin, — ukko Martinu sanoi.
Saavuttuaan lammastarhaan he erosivat, eikä Elias edes kiittänyt miestä, joka oli tehnyt hänelle näin suuren palveluksen. Hän vain virkkoi:
— Käykäähän joskus talossa, setä Martinu.