Vanhus ei luvannut eikä liioin näyttäytynyt. Kuukautta myöhemmin Elias näki hänet kaukaa, mutta karttoi häntä.
— Kas! kas! — ukko Martinu ajatteli omituinen hymy pienissä metsäsiansilmissään. Jos hän todella aikoo papiksi, niin alku ei ole kehuttava.
Miten Eliaksen laita olikaan? Kuukausi oli kulunut, paasto oli loppumaisillaan, ja pappi Porcheddu odotti turhaan Eliasta. Ensimmäisinä päivinä ehtoollisella käyntinsä jälkeen nuori mies oli elänyt taivaan ja maan välillä, koko menneisyys vaipui unhotuksiin, tulevaisuus näytti hymyilevältä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi uudestaan syntynyt yhtä puhtaana ja raikkaana kuin luonto hänen ympärillään keskellä heräävää kevättä. Hän rukoili alinomaa ja odotti suloisen ahdistuksen valtaamana, että nuo kaksi viikkoa kuluisivat. Hänen kasvonsa olivat käyneet kirkkaiksi ja silmiä valaisi lapsellinen välke.
Mutta kahden viikon odotusaika oli liian pitkä. Pappi Porcheddu ei varmaankaan tuntenut ihmissydäntä, vaikka kehui sen tuntevansa, kun saattoi uskoa, että ehtoollisen aiheuttama seesteinen mielentila jatkuisi kahden viikon ajan intohimojen raatelemassa sydämessä. Aika riensi ja loi varjojaan Eliaksen iloon. Ja toisella viikolla tuli jo päivä, jona Elias tunsi jälleen vaipuvansa surumielisyyteen. Näkymätön hirviö tuntui iskeneen kouransa hänen niskaansa ja sysäävän häntä kuilua kohti.
Seuraavana päivänä Elias ajatteli lähteä Nuoroon ja heittäytyä pappi Porcheddun jalkojen juureen. Mutta miten kävisikään, jos hän sitä ennen kohtaisi Maddalenan? Väristys puistatti häntä hänen kysyessään tätä itseltään. Kaikki oli turhaa, turhaa. Hän rakasti yhä Maddalenaa eikä voinut unohtaa häntä. Juuri kun hän oli luullut voittaneensa itsensä, haudanneensa sydämensä, aistinsa ja menneisyytensä, intohimo kouristikin häntä vielä lujemmin ja tempaisi hänet myrskyn pyörteeseen kuin kevyen lehden. Ja tuon näkymättömän hirviön koura, joka piteli häntä niskasta, työnsi häntä yhä syntiä kohti. Hänen kasvonsa kävivät taas kelmeiksi, hänen silmänsä himmeiksi.
Eräänä päivänä Elias sattumalta seisoi laidunaitauksen aukolla murheellisiin ajatuksiin vaipuneena, ja silloin hän näki jotakin outoa. Hänen veljensä Mattia oli tapansa mukaan sinä aamuna lähtenyt Nuoroon, ja hänen oli määrä palata puolenpäivän aikaan. Maaliskuun miellyttävä lauhkea lämpö väreili laitumen yllä. Suloinen, päivänpaisteinen, unelmoiva hetki. Ei kuulunut ihmisääntä, aavalla lakeudella ei näkynyt ainoatakaan ihmisolentoa. Leppoisa tuuli leyhähti huojuttaen auringon kuumentamaa ruohoa. Ja Mattian asemesta Elias äkkiä näki Maddalenan saapuvan. Tämä ratsasti valkeasäärisen tamman selässä, jonka jäljessä vielä juoksi nyt jo aika isoksi kasvanut varsa. Oliko tämä näköhäiriö? Oliko se hänen sairaan mielensä houre? Eihän Maddalena koskaan ennen ollut yksin tullut lammastarhaan. — Elias katseli kalpeana, kasvot vääntyneinä. Maddalena se sittenkin oli. Hänen olivat nuo silmät, nuo hehkuvat silmät, jotka jo kaukaa olivat tenhoten tuijottaneet häneen.
Elias ei silmänräpäystäkään halunnut lähteä tiehensä, eikä kyennytkään. Hän sensijaan lysähti aitausta vasten. Ja Maddalena lähestyi hoputtamatta ratsuaan. Mutta tultuaan laidunalueelle hän hypähti notkeasti hevosen selästä ja riensi Eliaksen luo. Maddalenan koko ruumis vapisi ja hän katseli Eliasta mielettömän intohimoisesti. Mikä ilme hänen puoleksi ummistuneissa tummissa loistavissa silmissään, kun katsoi niihin alhaalta päin, niinkuin Elias sinä hetkenä! Ja tämä tunsi, että tuo katse herätti hänessä riemun, jonka lyhyt tuokio monin verroin voitti hänen kuluneella viikolla kokemansa ilon.
— Entä Mattia? — Elias kysyi.
— Hän jäi Nuoroon. Sain hänet suostumaan siihen, että minä tulin tänne hänen sijastaan. Pietro ei ole kotona, ja äitisi lähti lehtoon poimimaan oliiveja ja palaa kotiin illalla.
— Maddalena, sinä syökset itsesi onnettomuuteen. Miksi tulitkaan?