Kuitenkin tarkoitan parastasi, Antonio; rakastan sinua paljon enemmän kuin ollessamme kihloissa. Ja pysyäkseni sinun arvoisenasi teen sen uhrauksen, että joksikin aikaa poistun Roomasta ja luotasi. En tahdo tehdä sinua onnettomaksi. Kyyneleet huuhtelevat kasvojani, sydämeni vuotaa verta… mutta on välttämätöntä, on kohtalon pakko, että joksikin aikaa eroamme.
Ajatellessani tätä sydämeni tuntuu murtuvan, mutta se on välttämätöntä, ehdottomasti välttämätöntä! Antonio rakas, koeta ymmärtää minua. Lue tarkasti kirjeeni joka sana, äläkä anna niille muuta merkitystä kuin mikä niillä on sydämessäni.
Ja ennen kaikkea, kuule minua, kuule minua aivan kuin jos lepäisin povellasi ja itkisin kyyneleeni kuiviin. Kuule minua ja ymmärrä minua, samoin kuin joskus olet minua ymmärtänyt. Muistatko viime jouluaamun?
Minä itkin, ja minusta sinunkin silmäsi näyttivät himmeiltä. Sinä hetkenä tunsin rakastavani sinua yli kaiken ja päätin sinun vuoksesi tehdä uhrauksen. Ja se uhraus on tämä: jätän sinut joksikin aikaa koettaakseni parantua ja palatakseni luoksesi terveenä ja hyvänä.
Pienessä talossamme, siellä kotipuolessa, elän sinua varten, teen
työtä sinua varten. Minäkin tahdon kantaa korteni tulevaisuutemme
toimeentulon kekoon. Olemme nuoria, liian nuoria vielä. Voimme tehdä
paljon, jos vain tahtomme on luja.
Minä luotan järkähtämättä sinuun, samoin kuin sinä luotat minuun, sillä tiedän, kuinka suuresti rakastat minua. Tiedän myös, että rakastat minua suuresti juuri sentähden, että olen sellainen kuin olen. En epäile sinua enkä itseänikään.
Parin, kolmen viikon kuluttua tulet minun kotiseudulleni, niinkuin olemme sopineet. Voithan silloin olla pitävinäsi minua niin heikkona, että annat minun jäädä sinne, kunnes olen tervehtynyt. Sitten palaat Roomaan, elät ajatellen minua, jatkat opintojasi ja haet viranylennystä. Niin kuukaudet kuluvat. Kirjoitamme toisillemme joka päivä, olemme säästäväisiä tai oikeammin kokoomme rakkauden ja aineellisen vaurauden varastoa. Niin asemamme paranee, ja kun taas liitymme toisiimme, alkaa kuherruskuukausi, joka suuresti eroaa ensimmäisestä ja joka kestää koko loppuikämme».
Tultuaan tähän kirjeensä kohtaan Regina tunsi ruumiissaan jäätävän väristyksen, ikäänkuin kylmä tuulenpuuska olisi rynnistänyt vasten hänen selkäänsä.
Eikö kaikki, mitä hän oli kirjoittanut, ollut valhetta ja harhaluuloa?
Sanoja, sanoja.
— Kuka tietää, millaiseksi tulevaisuutemme muodostuu? hän ajatteli.