Mutta tuo sana »muodostuu» herätti hänessä outoja ajatuksia.
— Kuka muodostaa tulevaisuutemme? Ei kukaan. Tai oikeammin: me itse muodostamme sen nykyisyydellämme. Minä muodostan tulevaisuuteni tällä kirjeellä; mutta en itsekään tiedä, mitä teen.
Ja hän pelästyi tätä seurauksiltaan epätietoista toimenpidettään. Mutta heti hän rohkaistui ajatellessaan, että oli kirjoittanut kirjeensä omalla sydänverellään.
Hän saattoi erehtyä, mutta hänen tarkoituksensa oli vilpitön. Pois siis kaikki pelko, tuli mitä tuli. Elämä kuuluu niille, jotka rohkenevat toteuttaa aikeensa. Kirjeen jatkaminen tuntui hänestä hyödyttömältä. Hän arveli jo sanoneensa liiankin paljon, vaikkei hänen silti ollut onnistunut ilmaista kaikkea, mikä kiehui hänen sisimmässään. Hän lisäsi vain nämä muutamat rivit:
»… vastaa minulle heti, kun olet lukenut tämän kirjeen! Ei! Älä sentään kirjoita heti, vaan vasta muutaman tunnin kuluttua. Tahtoisin vielä sanoa sinulle niin paljon, mutta en voi. Sydämeni on liian täynnä, kärsin niin ankarasti. Anna minulle anteeksi, Antonio, jos tuotan sinulle surua sinä hetkenä, jolloin luet tätä. Saat vielä nähdä, että sellaisesta surusta syntyy suuri ilo. Rauhoita minua sanomalla, että olet ymmärtänyt minut ja että hyväksyt päätökseni. Siellä kaukana, josta löydän kaiken, mikä yhteisestä olemuksestamme on mennyt hukkaan näiden viime kuukausien raskaissa koettelemuksissa, odotan kirjettäsi kuin tuomiopäätöstä. Sitten kirjoitan sinulle lisää ja sanon tai koetan sanoa kaiken, mikä nyt painaa sydäntäni siinä määrin, että voin siitä todenteolla tulla sairaaksi.
Hyvästi… näkemiin! Itken jo ajatellessani jäähyväissuudelmaa, jonka annan sinulle lähtöhetkenä. Sinä et silloin tiedä, minkä ahdistuksen, rakkauden, lupauksen ja toivon tuo suudelma sisältää!
Mitä ajatteletkin minusta, Antonio, älä ainakaan syytä minua kevytmielisyydestä! Muista, että olen sinun omituinen ja sairas, mutta en silti ilkeä enkä uskoton
Reginasi».
Lopetettuaan kirjeensä Regina taittoi sen kokoon ja sulki sen kiireisesti kuoreen lukematta sitä läpi. Mutta sitten hän ajatteli, että siihen oli voinut pujahtaa jokin virhe, jokin väärä sana, joka saattoi muuttaa koko lauseen merkityksen. Hän avasi vielä kostean kuoren ja luki, mitä oli kirjoittanut, tuntien vastenmielisyyttä ja mielenliikutusta, mutta ei korjannut, ei lisännyt mitään. Mutta sisimmässään hän tunsi vielä suurempaa ahdistusta. Kuinka kylmä ja kömpelösti kirjoitettu tuo kirje olikaan! Se oli pitkä, liian pitkä, eikä sen elottomilla lehdillä kuitenkaan näkynyt jälkeäkään kaikesta, mikä väreili hänen sydämessään.
— Ja minä aioin kirjoittaa romaanin, näytelmän, minä, joka en kykene kirjoittamaan edes kirjettä! Mutta hän ymmärtää silti, Regina ajatteli sitten pannen kirjeen uudelleen kuoreen; olen varma siitä, että hän ymmärtää. Mutta minne panen sen? Hyvä Jumala, jos hän löytää sen, ennenkuin olen matkustanut! Mitä silloin tapahtuisi? Ehkä hän nauraa, jotavastoin hän kenties itkee jos löytää sen myöhemmin. Nyt tiedän! Panen sen hänen pöydälleen ennen lähtöäni. Entä jos hän äkkiä juoksee takaisin huoneeseen noutamaan jotakin?