Tämänkaltaisin mitättömin miettein ja kysymyksin Regina koetti karkoittaa alakuloisuutta ja levottomuutta, jotka raatelivat häntä.

Hän alkoi järjestää tavaroita matkalaukkuun. Hänen oli määrä matkustaa parin päivän perästä aamulla kello yhdeksän pikajunassa, eikä hän ollut vielä lainkaan tehnyt matkavalmistuksia. Koko pitkä iltapäivä oli mennyt kirjeen kirjoittamiseen.

— Mitä hän tehnee lähdettyäni? Regina itsepintaisesti ajatteli edelleen. Pitäneekö hän tämän huoneiston? Ja palvelijattaren? Rupeaako hän pettämään minua? Ei, ei hän petä minua, siitä olen varma. Kehoitan häntä asumaan yhdessä äitinsä ja veljiensä kanssa, niinkuin ennenkin. Jolleivät he vain yllytä häntä minua vastaan. Ehkä hän vuokraa pois tämän asunnon huonekaluineen päivineen. Paljonko hän voinee siitä saada? Ehkä sata liiraa? Mutta ei, hän on tunteellinen; hänestä olisi vastenmielistä, että vieraat, ehkä arkipäiväiset ihmiset, saastuttaisivat »pesäämme», joksi hän sanoo kotiamme. Olisiko se minusta vastenmielistä? Joutavia, tyhjiä loruja! Olenhan kärsinyt täällä niin paljon. Nämä huonekalut ja nuo pari seinämattoa koirankuvineen inhoittavat minua. En tahdo enää nähdä niitä!… Ja kuitenkin! Riittää jo… Regina, olet typerä, hassu, mieletön…

— Entä mitä hän tekee myötäjäisliinavaatteillani? Ehkä hän vie ne kotiinsa. Vähät siitä, mitä minä niistä välitän? Tehköön mitä haluaa.

Tämäntästä häntä vaivasi ajatus, joka jo monta kertaa aikaisemmin oli häntä ahdistanut: Jollei Antonio antaisikaan hänelle anteeksi? Miten heidän tarinansa silloin päättyisi? Typeriä ajatuksia! Antonio ei voinut olla anteeksi antamatta. Korkeintaan hän matkustaisi Reginan luo suostutellen tai yrittäen pakottaa häntä palaamaan luokseen? Mutta hän, Regina, aikoi pysyä lujana ja saada miehensä taipumaan… Mielikuvituksessaan hän jo eli tuossa hetkessä ja tunsi uuden eron tuskaa.

Sillävälin hän oli ehtinyt sulloa tavaransa matkalaukkuun, mutta ei ollut tyytyväinen aikaansaannokseensa.

Kuinka katkeraa ja merkityksetöntä elämä olikaan! Jäähyväisiä ja taas jäähyväisiä, kunnes tulivat kuolonhetken viimeiset jäähyväiset. Kuolema — näin hän sitten ajatteli — tyhjentäen matkalaukun ja järjestäen siihen uudelleen tavaransa. Kun meidän täytyy kuolla, miksi hankimme itsellemme niin paljon turhia suruja? Miksi minä nyt lähden pois? Samantekevää, missä saa aikansa kulumaan. Mutta juuri sen vuoksi, että meidän täytyy kuolla, on paras elää aikansa niin miellyttävästi kuin suinkin. Yksi vuosi tai kaksikin kuluu nopeasti, mutta kolme- tai neljäkymmentä vuotta on pitkä aika. Mutta kahdessa vuodessa… niin, hän vielä ajatteli asetellen yhä uudelleen pukua, joka ei tahtonut pysyä sileänä matkalaukussa, voivatkohan taloudelliset olomme todella parantua kahdessa vuodessa? Jos tulevatkin vähän paremmiksi, olenkohan sittenkään tyytyväinen? Eikö tämä sama elämä ala uudelleen, eikö se jatku jatkumistaan, loppuun asti? Kuolla, todella poistua elämästä, se olisi jotakin. Silloin ainakin säästyisi ikävä tavaroiden sullominen tähän kirottuun matkalaukkuun. Mene matkoihisi! hän tiuskaisi raivostuen, temmaten hameen ja viskaten sen kauas. Miksi et tahdo alistua minun tahtooni! Mitä teen tuolla rääsyllä? Ketä varten pukisin itseni hienoksi?

Regina heittäytyi vuoteen laidalle ja alkoi nyyhkyttää kuin lapsi. Ennen tätä hetkeä hän ei ollut niin ilmeisen selvästi tajunnut oikkunsa mielettömyyttä ja sydämettömyyttä. Jopa hänestä tuntui, että hänen sisimmässään oli pelkkää valhetta, että hän tahtoi vain tuottaa miehelleen mielipahaa vaistomaisen julmuuden ja kostonhimon pakosta. Mutta hetken kuluttua hän nousi ja alkoi uudelleen asetella hamettaan matkalaukkuun.

Palatessaan Antonio näki hänen yhä vielä häärivän polvillaan matkalaukun edessä.

— Auta minua panemaan sitä kiinni, Regina pyysi.