Ja kun Antonio kumartui tarkastamaan lukkoa, joka oli vähän epäkunnossa, Regina virkkoi:
— Jos sattuisi junien yhteentörmäys ja minä saisin surmani…?
— Toivottavasti ei tapahdu sellaista onnettomuutta, Antonio sanoi tyynesti yhä tutkien lukkoa.
— Jos saisin vamman? Jos minut olisi vietävä sairaalaan ja minun täytyisi jäädä sinne pitkäksi aikaa?
Antonio ei tällä kertaa vastannut mitään.
— No sano toki jotakin?! Mitä silloin tekisit?
— Merkillistä, että tuollaiset ajatukset aina pälkähtävät päähäsi! Mutta kun sinulla kerran on tuollaisia pahoja aavistuksia, miksi siis matkustat? No, nyt se on lukossa. Missä hihnat ovat? hän kysyi nousten.
Regina katseli miestään, kun tämä seisoi hänen edessään suorana ja kauniina, huulet raikkaina kuin vasta poimittu hedelmä, silmät loistaen ja koko vartalo auringonlaskun purppurahohteen valaisemana.
— Ylihuomenna olemme jo kaukana toisistamme! Regina sanoi heittäytyen rajusti hänen kaulaansa ja suudellen häntä haltioituneena. Ethän sillä aikaa petä minua? Voi hyvä Jumala, jollemme enää näe toisiamme!
— Pidätkö siis minusta?