— Äärettömästi…
Antonio näki Reginan kalpenevan ja vapisevan. Ja hän painoi vaimonsa povelleen itsekin aivan huumautuen rajun intohimon ja riemun vallassa, joka tempasi hänet pyörteeseensä joka kerran kun Regina osoitti hänelle hellyyttään.
He vaihtoivat suudelmia, joissa oli katkeran suloinen tuskan hehku, mutta samalla sanomatonta hekumaa. Regina itki, Antonio puheli katkonaisia sanoja ja kehoitti lopulta häntä peruuttamaan matkansa.
Sitten he molemmat nauroivat.
— Näyttää siltä, kuin aikoisit lähteä pohjoisnavalle! Antonio huudahti. Olethan ihan itkenyt! No, kuukausi kuluu pian. Minähän tulen pian perästä. Tähän vuorokauden aikaan suutelemme sitten Po-joella punaisessa iltavalaistuksessa.
— Ellei junien yhteentörmäys tule väliin! Regina virkkoi laskien hiukan julmaa leikkiä. Tässä ovat hihnat. Vedä ne kireälle…
TOINEN OSA
I
Petrin il Gliglon hiukan ränstyneet vaunut vierivät rantaäyrästä
Viadonaan päin.
Reginalla oli sangen epämukavaa istuessaan veljensä ja sisarensa välissä, jotka olivat tulleet häntä vastaan Casalmaggioren asemalle. Hän lörpötteli ja nauroi, mutta vaikeni tämäntästä ja kävi alakuloiseksi ja hajamieliseksi.