Regina käväisi keittiössä. Musta kissa loikoili lieden ääressä katsellen hiilloksella paistuvaa maissikakkua. Palvelijatar valmisti makaroonia iltaseksi. Kaikki oli ennallaan, mutta silti kaikki näytti Reginasta oudolta.
Illallisen jälkeen, joka oli erittäin iloinen ja meluisa, Regina lähti kävelylle. Huolimatta jäseniä painavasta väsymyksestä hän kulki pitkän matkaa rantaäyrästä. Adamo veli ja pikku sisar tulivat hänen seurakseen, mutta hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja surumieliseksi. Hän, Antonio, oli kaukana, ja hänen läsnäolonsa olisi ollut tarpeen täyttämään yön yksinäisyyttä, joka myöhemmin kirkastumistaan kirkastui. Mitä hän lienee sillä hetkellä tehnyt? Roomassakin kesäkuun loppupäivät saattavat olla suloisia ja lumoavia. Regina muisteli iltakävelyjään Antonion seurassa leveillä hiljaisilla kaduilla Villa Ludovisin ja Macaon lähettyvillä. Silloin oli kuu juuri kohonnut esiin puunlatvojen takaa, ja Antonion oli onnistunut narrata pientä hajamielistä vaimoaan huudahtamalla: »Katsohan, kuinka korkealla tuo sähkölamppu riippuu!» Puistojen ja puutarhojen tuoksut sekoittuivat kaukaa tuleviin heinälle tuoksahtaviin tuulahduksiin, ja mandoliinin helinä tunkeutui suoraan Reginan kotikaihoiseen sydämeen. Niin, Roomassakin kesäyöt ovat ihania, kun kuuma aika ei vielä ole tullut ja paljon väkeä on matkustanut kaupungista pois. Hänkin, Regina, oli matkustanut, ja kuka tiesi, palaisiko hän sinne enää koskaan! Ehkei Antonio enää välittänyt hänestä.
Moinen lapsellinen pelko sai hänet valtaansa, mutta äkkiä hän pysähtyi säpsähtäen. Rantapenkerellä, yksinäisenä ja hylättynä kosteassa ruohikossa, loikoi vanha myllynkivi, jonka hän niin usein oli nähnyt kotikaihon purkauksissaan. Nyt kun hän jälleen näki sen todellisuudessa, hänen mieleensä juolahti jotakin: juuri tästä paikasta alkoi pieni polku, joka nuoren paju- ja akasialehdon läpi pujottelihe joen rantaan. Laskeutuessaan tätä pehmeätä, keltahiekan peittämää polkua hän ja Antonio olivat edellisenä syksynä lehvistön punertavassa hämärässä painaneet toistensa huulille ensi suudelman, Antonio oli ensin hurmannut hänet laulamalla romanssin Helmenpyytäjistä. Nyt Regina jälleen kuuli Antonion, äänen väreilevän sielussaan:
Ma luulen kuulevani vielä…
— Sentähden kai olen lakkaamatta nähnyt edessäni tuon vanhan myllynkiven — hän ajatteli astellessaan pientä polkua, joka oli tulvillaan muistoja hänestä.
Regina pysähtyi hetkeksi pajukkoon, joka oli kasvanut hämmästyttävästi, ja laskeutui sitten rantaan, jossa vesi loisteli vaaleansinisenä kuutamossa. Mutta rantakin, jonka eteen Po-joki oli kasannut uuden pienen saaren, näytti hänestä muuttuneelta.
Adamo ja Toscana tulivat niinikään rantaan, ja tyttö alkoi laulaa. Hänen äänensä kaikui kuutamossa kuin satakielen liverrys. Regina ei tiennyt, miksi juuri nyt juolahti hänen mieleensä ruhtinattaren luona vietetty ensimmäinen ilta sekä vanha rouva, joka lauloi:
Sulle armas…
Kuinka kaukana koko tuo maailma olikaan, niin kaukana, ettei hän ehkä enää koskaan näkisi sitä. Mutta se ei huolettanut häntä. Häntä vaivasi vain epäilys, pelko, ettei hän koskaan enää näkisi surullisen unelmansa hahmoja, ettei Antonio koskaan tulisi noutamaan häntä takaisin tuohon etäiseen maailmaan.
Ei enää koskaan! Päivät, kuukaudet, vuodet kuluisivat. Antonio vain ei palaisi. Ei Reginan mainitsemien kolmen vuoden, ei kymmenen, ei kahdenkymmenenkään vuoden kuluttua.