— Luulin hänen tulevan mukaan. Mutta miten sinun laitasi oikeastaan on?
Ettehän vain ole riitaantuneet?
— Emme suinkaan! Regina huudahti. Antonio ei voinut tulla nyt; kirjoitinhan sinulle siitä. Minua vaivasi hiukan sydämentykytys. Meidän täytyy näet kiivetä ja laskeutua enemmän kuin sata porrasta kolme, neljä kertaa päivässä. Antonio kävi levottomaksi minun vuokseni, vei minut erikoislääkärin, kuuluisan professorin tutkittavaksi, joka otti kymmenen liiraa vain siitä, että painoi pienen mustan kuulotorvensa rintaani vasten. Kotiseudun ilmaa! hän oitis sanoi. 'Kotiseudun ilmaa muutamaksi kuukaudeksi.' Mutta nyt voin hyvin. Se on jo melkein ohi. Jään tänne kuukaudeksi tai korkeintaan pariksi. Antonio tulee sitten noutamaan minua…
Äiti ja tytär puhuivat seudun murretta ja katselivat tutkivasti toisiaan. Kuu, joka oli kiivennyt korkealle selkeälle taivaalle, oli nyt vaalea ja valaisi heitä edestä. Caterina rouva, joka ei vielä ollut täyttänyt neljääkymmentäviittä, oli kuin Reginan vanhempi sisar; he olivat niin suuresti toistensa näköiset. Äiti oli vielä virkeämpi ja punakampi, ja hänen suuret, viattomat silmänsä olivat kirkkaammat kuin Reginan. Silti hän Reginasta näytti vanhentuneelta ja hänen pukunsa melkein naurettavalta. Hänellä oli yllään vanha musta puku, jossa oli puuhkahihat ja joka vuotta aikaisemmin oli Reginasta näyttänyt perin hienolta.
— Varmaankin hän aivan pian tulee noutamaan sinua, äiti sanoi. Siitä olen varma.
Regina tunsi sydäntään kouristavan. Tulisikohan Antonio todella niin pian? Entä jos hän olikin syvästi loukkaantunut eikä tulisi ollenkaan? Ei, se oli mahdotonta, eihän sitä tarvinnut ajatellakaan.
Ennenkuin Regina lähti kiipeämään pensasaidan reunustamaa tietä, joka johti rannasta huvilaan, hän pysähtyi katselemaan kuun valaisemaa ihmeen kaunista jokimaisemaa. Näytti siltä kuin harso olisi nostettu pois sen edestä. Kaikki oli muuttunut kirkkaaksi ja puhtaaksi, ilma oli kuulakka kuin kristalli. Saattoi erottaa ruohon tummanvihreän värin raitojen harmaanvihreästä. Ojien vesi kuvasteli kuuta ja poppelien vaaleita runkoja, joiden metallinhohtoiset lehdet pitsin tavoin koristivat taivaan samettipohjaa. Pieneltä näytti kaupungin talojättiläisistä tulleesta valkoinen huvila, joka erosi vielä mehevästä vihannuudesta; ympärillä viiniköynnökset heittivät lonkeroltaan puusta puuhun ajaen takaa ja tavoittaen toisiaan kuin äänettömässä yöllisessä karkelossa. Mutta koko maisema, joka levisi laajana ja ympyränmuotoisena kuin aava meri höyrylaivan kannelta — kotiseudun mahtava joki, joka oli kuin täyteen siroteltu somia pieniä saaria ja jonka rantoja reunustivat juhlalliset metsiköt ja etäinen taivaanranta, mistä kohosi kuutamon autereeseen häipyvä valkoinen torni — kaikki tämä avarti hänen sieluaan puhtaalla äärettömyydellään.
Tulikärpäsparvia vilisi ilmassa kuin pieniä lentotähtiä, kauempaa kuului myllyn rattaan jyskinää, ja virtaavasta vedestä kohosi raikas viileys, jota oli suloinen vetää keuhkoihin. Kaikki oli rauhallista, kirkasta ja puhdasta. Jotakin outoa oli kuitenkin Reginan mielestä tuossa avarassa maisemassa, samoin kuin äidin ja rakkaiden sisarusten kasvoissa. Ei, maisema ei enää ollut aivan sama kuin ennen, eivätkä hänen rakkaat omaisensa liioin olleet aivan ennallaan.
Regina kiipesi polkua sammakoiden kurnuttaessa sen kahden puolen ja yltyen koventamaan ääntään aivan kuin tervehtiäkseen häntä. Hänen mieleensä muistui kostea sumuinen syysaamu, jolloin hän oli lähtenyt täältä Antonion seurassa. Silloin kaikki oli usvaa hänen ympärillään, mutta suuri valo loisti hänen rinnassaan. Nyt kaikki säteili valoisana, taivas, joki, tulikärpäset, lehdet, ruoho, ojien vesi. Mutta hänen povessaan oli usvaa.
Myöskin huvila näytti sisältä muuttuneelta. Huoneet tuntuivat liian alastomilta ja yksinkertaisilta. Hyväinen aika, kuinka Barattan maalaus, joka riippui ruokailuhuoneen kaminan yläpuolella, oli pieni ja vanhanaikainen!
Tämäkään ei siis ollut samanlaista kuin ennen.