Ovelle kolkutettiin. Regina keskeytti lauseensa ja kalpeni hiukan luullessaan tulijaa polkupyöräilijäksi, joka toimitti sähkösanomat kotiin Viadanan ja Casalmaggioren seuduilla. Ei, se ei kuitenkaan ollut hän.
Tuli ilta. Taivas hulmahti hehkuvan punaiseksi. Kaikki kolme ystävätärtä lähtivät kävelylle ja Regina jäi istumaan ikkunaan tähystellen rantatörmälle, näkyisikö sähkösanomapoikaa tulevaksi.
Salin perällä opettaja ja rouva Tagliamari istuivat rauhallisesti keskustellen, mutta tämäntästä he vilkaisivat Reginaan, jonka levottomuuden ja alakuloisuuden he olivat huomanneet. Eihän Regina ollut yrittänytkään salata sitä. Opettaja puhui kovalla äänellä, jotta Regina kuulisi, kertoen lastensa tuumista ja haaveista.
— Sanalla sanoen, heidän täytyy tehdä työtä ja valloittaa maailma, koska ovat saaneet sen päähänsä. Mitä he täällä saisivat aikaan? Opettajatar, opettaja? Paljon kiitoksia!
— Mutta eikö teistä tunnu ikävältä lähettää heidät niin kauas?
— Vielä kysyttekin, Caterina rouva! Aivan sydäntä särkee, kun vanhemmat eroavat lapsistaan. Mutta vanhemmat ovat antaneet lapsilleen hengen ja elämän siksi, että nämä saisivat mukavan ja hyvän toimeentulon, eivätkä sitävarten, että he jäisivät huonoihin oloihin vanhempiensa luo. Lähtekää, lapseni, lähtekää avaraan maailmaan! opettaja lisäsi ojentaen käsivarsiaan äärettömän hellästi. Pesä jää tyhjäksi, ja vanhan isän viimeiset elämänpäivät kuluvat surullisesti, niinkuin ne ovat muutoin alkaneetkin. Mutta sisimmässään, Caterina rouva, sisimmässään hänellä on se ääretöntä tyydytystä tuottava tietoisuus, että on täyttänyt velvollisuutensa ja opettanut lapsensa — lentämään. Voi, jospa omat vanhempani olisivat menetelleet samoin minuun nähden!
Regina katseli yhä ulos. Hän kuuli opettajan lörpötykset, hän kuuli kolmen nuoren ystävättären naurun ja raikkaat äänet heidän kävellessään rantapenkereellä. Hän näki taivaan vaalenevan, käyvän kuulakaksi, ruusunpunaiseksi ja sitten vihertäväksi; siellä täällä vaelteli punasinerviä pilvenhattaroita, jotka näyttivät lintuparvilta. Regina alkoi tuntea epämääräistä ärtyisyyttä; hän ei oikein tiennyt, mistä se johtui. Ehkä siitä, että tytöt nauroivat ja huusivat liian äänekkäästi, että opettaja puhui pötyä; ja kenties siitä, ettei sähkösanomapoikaa näkynyt kaukana autiolla rantatiellä.
Opettaja otti taskustaan muistikirjan ja alkoi lukea ääneen kohtia Gabrien muistiinpanoista, tavantakaa keskeyttäen lukemisensa selittääkseen, että tämä tapahtui tytön tietämättä, jonka pöydältä hän salaa oli ottanut tuon kallisarvoisen teoksen.
— Kuulkaa tätä! Huomatkaa kuinka tarkka havaintokyky! Siinä on jo tulevan romaaninkirjoittajan selvä enne. Hän näkee tyypin, tutkii sitä ja kätkee sen mieleensä. Hän on hyvän perheenäidin kaltainen, joka panee talteen kaiken, koska se aina voi olla hyödyllinen johonkin tarpeeseen. Kuulkaahan esim. tätä: »Nuori kahdeksantoistavuotias, aatelisnainen, vähäverinen; kuuluu rappeutuneeseen sukuun. Teeskentelijä, turhamainen, kateellinen, kunnianhimoinen; osaa peittää vikansa naamiolla, joka näyttää kuvastavan viileää viehättäväisyyttä, joka tuntuu vilpittömältä, mutta mikä kuitenkin on teennäisen onttoa. Hän puhuu aina ylhäisaatelista. Joku on joskus sanonut hänelle, että hän on Botticellin pyhän Neitsyen näköinen, mistä lähtien hän on yrittänyt käyttäytyä intomielisesti ja tuntehikkaasti». — Eikö totta, Caterina rouva, tämä on erinomaista!
— Todella erinomaista! rouva Tagliamari vastasi ystävällisen suopeasti.
Kuule, Regina, tule tänne, että saat kuulla, kuinka suuret edellytykset
Gabriellalla on romaanin kirjoittajaksi. Todella oivallista.