Regina muisti itse aikoneensa kirjoittaa romaanin, mutta koko aihe oli unohtunut. Hänen hermostuneisuutensa lisääntyi, kun hän tunsi Gabrien luonnoksen esikuvaksi Sabionetan aatelisneidin. Hän tunsi melkein raivoa opettajan nuorta tytärtä kohtaan, joka oli niin itserakas ja jolla oli niin kunnianhimoisia tuumia, mutta samalla hän sääli yksinkertaisen isän haaveita. Ja hän kääntyi tämän puoleen kehoittaakseen häntä luopumaan harhaluuloistaan ja neuvomaan tytärtään luomaan itselleen todellisuuteen nojaavan elämän, sensijaan että lähetti hänet ulos maailmaan, missä köyhät hukkuvat kuin oljenkorsi kuohuvaan pyörteeseen. Mutta hän huomasi opettajaraukan himmeissä silmissä sellaisen hellyyden välkkeen, niin paljon surua ja toiveita, että hän heltyi eikä hennonnut riistää miesparalta hänen ainoaa rikkauttaan: harhaluuloja.
— Elämä on niin ruma ollessaan vailla harhaluuloja! Regina ajatteli itsekseen. Samassa hän arveli, ettei sinä päivänä enää tulisi sähkösanomaa Antoniolta.
* * * * *
Iltahämyn laskeutuessa hänen lapsellinen pelkonsa ja levottomuutensa kiihtyi. Illan varjot jäätivät häntä, ja hän tuntui siirtyneen kylmään ilmapiiriin, missä kaikki oli surullista, salaperäistä, toivotonta. Hänestä tuntui kuin hän olisi tuon harmaan taivaan alla liitänyt kohti saavuttamatonta maata, aivan kuin pienet, punertavat pilvenhattarat, jotka näyttivät lepoa etsiviltä, harhailevilta muuttolinnuilta. Hänen entinen maailmansa, johon hän oli palannut, näytti pieneltä, synkältä ja ikävältä. Hän ei enää viihtynyt siinä. Mutta lopulta hän tunnusti itselleen surullisen totuuden: hän itse oli muuttunut, eikä hänen vanha maailmansa.
II
Sinä yönä hän unissaan oli olevinansa joen rantatörmällä Mariannan, ruhtinatar Makulinan seuraneidin kanssa. Marianna oli tullut noutamaan häntä takaisin Roomaan.
— Monsieur Antonio on hirvittävästi raivoissaan, neiti selitti ranskaksi. Hän kävi ruhtinattaren luona ja kertoi hänelle kaiken ja pyysi lainaksi kymmenentuhatta liiraa järjestääkseen teille kauniin asunnon. Ja sitten hän lähetti minut tänne taivuttamaan teitä tulemaan takaisin: vous reviendrez, n'est ce-pas? [Palaattehan, eikö niin?]
Unissaan Regina vapisi raivosta itseään kohtaan ja nöyryytyksestä; hän oli nopein askelin rientävinään Viadanaan, josta hän aikoi lähettää Antoniolle leimuavan sähkösanoman.
— Hänellä on vielä nuo rahat koskemattomina, hän tuumi nyyhkyttäen. Tahdon, että hän antaa ne heti takaisin. Minä en tarvitse komeutta enkä ylellisyyttä. Palaan heti; palaisin, vaikka hän olisi entistään köyhempi, vaikka meidän täytyisi asua ullakkohuoneessa.
Ja hän kulki edelleen, niinkuin kuljetaan unissa, turhaan yrittäen juosta, sanomattoman ahdistuksen vallassa. Tuli yö, joka peittyi sumuun. Viadana näytti liukuvan yhä kauemmaksi.