Äänenpaino katkaisi vastaväitteet, ja kirjailijatar varmaankin älysi, että Regina oli hallitsijaluonne, ylhäisempää rotua. Arduina loikin häneen surumielisen hellän ja myötätuntoisen ihailevan katseen. Nyt vasta Regina, johon tuo katse oli osunut, suvaitsi kääntää huomion kälyynsä, jota Antonio oli kuvannut höpelöksi. Ja nähdessään edessään tuon litteäpovisen pitkän olennon, jonka kasvot olivat kuin keltaista puuta ja maidonkarvaiset pienet silmät täynnä säikähdystä ja jonka pienen suun mustat hampaat ja kolme tuhanväristä kiharaa täydensivät ainutlaatuisen rumuuden leimaa — nähdessään kaiken tämän Regina vuorostaan aavisti, että tuo nainen oli säälittävä orjaolento. Tämä havainto tuotti hänelle ilkeää tyydytystä. Tässä vastenmielisessä piirissä, joka äkkiä oli auennut hänen eteensä, oli siis uhreja, sellaisia kuin Arduina, johon verrattuna hän oli hallitsijatar. Tämä ei herättänyt hänessä sääliä.
Nämä ajatukset pälkähtivät hänen päähänsä niinä lyhyinä hetkinä, jolloin hän järjesteli tukkaansa nuo kolme naista katselijoina.
Antonio, joka huomasi Reginan huonon tuulen, lähetti naiset pois tutunomaisesti työntäen ulos nuoren serkkunsa.
— Menkää nyt jo tiehenne, pyydän! Toivottavasti ette sentään aio katsella minun pukeutumistani. No, lähtekää jo liikkeelle, ja joutuin. Mekin tarvitsemme vähän lepoa.
— Huomenna saatte virua vuoteessa koko päivän, sillä tietystikin sataa, äiti huomautti.
— Toivottavasti ei sada.
— Toivottavasti sataa.
— Annan palttua noille säänennustajille, Regina ajatteli itsekseen.
Vihdoinkin häiritsevät naiset poistuivat huoneesta, ja yhdellä hyppäyksellä Antonio ponnahti Reginan luo, sulki hänet syliinsä, kumartui hänen alakuloisten kasvojensa puoleen ja sanoi hyväilevällä äänellä:
— Pois nyt happamet ilmeet! Pois suru ja murhe. Haukkaamme ensin muutaman suupalan, ja sitten suoraa päätä höyhensaareen. Huomenna lähdemme pakosalle. Tarkoitan, lähdemme kaupungille kahden, niin pääsemme häiritsevästä kotiväestä. Kas noin, reippaasti vain. Ollaan iloisia!