Antonio nauroi. Mutta hänen naurunsa oli kylmää ja ivallista ja tuntui tulevan jostakin kaukaa.
— Mikähän häntä oikeastaan vaivaa? Regina ajatteli, tuntien äkkiä käyvänsä murheelliseksi. Tuntui siltä kuin tuo Antonion pilkallinen nauru, joka hänelle oli outoa, olisi ivannut häntä, Reginaa. Kuvittelua! Turhaa luuloa!
— Kunhan olemme kahdenkesken, tartun häntä olkapäistä, ravistelen häntä vähän ja huudan: 'Sano, mikä sinua vaivaa? Etkö siis anna minulle anteeksi? Emme enää tee uusia tyhmyyksiä. Entisiä on jo tarpeeksi.'
He olivat yhä vaiti. Pienet kyytirattaat vierivät eteenpäin kosteassa, leudossa yössä, joka oli tulvillaan kasveista kohoavia kirpeitä tuoksuja. Nuoret rantapensaat näyttivät nokimustilta, pimeääkin mustemmilta. Kaikki oli hiljaista, kaikki tuoksui. Itse kuumentuneesta maakamarasta, kosteasta hiedasta ja kastehelmissä kimmeltävistä poluista uhosi kiihoittavaa lemua, äänetön, hekumallinen henkäys. Tuntui siltä, kuin joka pensaan takana olisi valvonut nainen odottamassa lemmittyään ja kuin tuon naisen kaiho ja ilo olisi täyttänyt lämpöisen, pehmeän yön.
— Huomenna on uusikuu, virkkoi Regina, joka ei voinut istua ääneti, niin että saamme hiukan haaveilla sen valossa. Kun tulin tänne, oli kaunis kuutamo. Muistathan, Petrin?
— Kyytimies ei vastannut.
— Hän nukkuu! Yks'kaks suistumme päistikkaa ojaan, Antonio murahti kuivasti.
— Emme toki. Hevonen tuntee tien, Regina rauhoitteli. Ja varmana siitä, ettei Petrin kuullut, hän sanoi ääni hellänä: Kuinka alakuloinen olinkaan sinä iltana!
— Miten niin? Antonio kysyi aivan kuin ei enää olisi muistanut mitään siitä, mitä oli tapahtunut.
Regina kääntyi häneen päin hämmästyneenä ja vavisten. Tämä oli jo liikaa.