— Antonio! hän mutisi huohottaen hengästyneenä ja kietoen käsivartensa hänen kaulaansa, miksi olet tuollainen? Mikä sinun on?
— Ja sitä vielä kysyt, Antonio mutisi kääntämättä päätään. Hänen äänensä oli hiljainen, melkein vain henkäys, josta Regina kuitenkin aavisti vihan kaunaa ja myrskyä.
— Et siis voi antaa minulle anteeksi? Regina vetäytyi kauemmas miehestään. Mutta Antonio oli taas kääntynyt häneen päin, painoi häntä jälleen poveaan vasten ja suuteli häntä sellaisen rajun tunteen puuskauksessa, joka Reginasta tuntui pikemmin epätoivolta kuin intohimolta.
Sinä hetkenä Adamon ääni kajahti rantapenkereitä:
— Antoniooo! Reginaaa!
Petrinin leveä selkä horjahti vasemmalle ja ruoska viuhahti.
— Senkin pojanvekara! kyytimies manaili unisena itsekseen. Oikein se pelästytti pahanpäiväiseksi.
Antonio ja Regina luisuivat kumpikin taholleen, ja Regina punastui pimeässä kuin rakastunut tyttö. Hänen sydämensä sykki ankarasti, mutta hänen iloonsa oli sekaantunut surun väreitä.
* * * * *
Illallisen jälkeen lähtivät kaikki paitsi Caterina rouva kävelemään rantapenkerelle samoin kuin Reginan saapumisiltanakin. Toscana ja veljet alkoivat tapansa mukaan juoksennella ja hullutella jättäen Reginan ja Antonion kahden tulemaan perästä.